II.
Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle, antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.
»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.
Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten sydämeen, kotokutoisen paidan alle.
Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä, toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty, loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen makuulle suorimisesta.
Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään, ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:
»Kun se vain tekisi jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa hänelle säädyllisyyttä!»
Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.
Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti, — kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä, että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva, vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille —päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan mielisuosiota hän kaipasi.
Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.
Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset, aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä. Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui, vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista, ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.
Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa. Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan, kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin. Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan, sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä, ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä. Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».
Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen tavanmukaisen tylyn kysymyksen:
»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»
Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.
»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti, »vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te ehkä tahdoitte ottaa minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»
Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen. Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen hänet tuimasti syrjään.
»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»
»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.
Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin. Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.
Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»
Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi. Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.
»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja sulkien suurta kouraansa.
»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja Johnson oli riidan alkanut.
»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen. »Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse, älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»
McWha vetosi häneen kiukkuisesti.
»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä olet päällikkö, niin minä kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson menköön helvettiin; mutta jos sinä sanot, että me emme saa laulaa muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»
»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa. Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta muistaa, kuin vain tämä — ei mitään ruokotonta! Siinä kaikki, pojat. Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»
Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti kasvoihin hänen puhuessaan.
»Mitä te sanoitte, Taavi?» hän kimitti, kädet selän takana ristissä.
»Se puhui semmoista, joka ei vähääkään koskenut sinua, Ruusa-Lilja!» sanoi Johnson, siepaten lapsen syliinsä ja kantaen hänet vuoteeseen kesken naurun meteliä, joka pelasti Taavi Loganin vastauksen pulasta.
Joksikin aikaa Ruusa-Lilja nyt jätti McWhan rauhaan, jopa niin huomattavasti, että näytti siltä, kuin Walley Johnson tai Jimmy Brackett olisivat häntä siihen kehoittaneet. Tosin tyttö edelleenkin loi häneen rukoilevia soimauksen silmäyksiä, mutta aina matkan päästä. Semmoiset vetoamiset kilpistyivät McWhan karkeasta käsityksestä kuin vesi biisamirotan nahasta. Hänellä ei ollut mitään »tyttöä vastaan», kuten hän tahtoi saada ymmärretyksi, jos tämä vain pysyi hänestä erillään. Mutta todellisena naisena ei Ruusa-Lilja suinkaan tuntenut itseään voitetuksi, päinvastoin. Hän vain odotti aikaansa. Bird Pigeon, joka oli kylän keikareita, ymmärsi tämän ja sanoi sen herättäen sillä Walley Johnsonin oikeutetun vihan.
»Puna-McWhassa ei ole mitään, josta Ruusa-Lilja välittäisi hölyn pölyäkään, paitsi se, ettei häntä saa!» sanoi Bird. »Nainen hän jo on, vaikk'ei olekaan kuin viiden vuoden vanha!»
Johnson kiinnitti häneen ymmälle saattavan silmänsä ja vastasi musertavasti:
»Sinä luulet paljonkin tietäväsi naisista, Bird Pigeon. Mutta Ruusa-Liljasta ei tulekaan koskaan semmoista naista, kuin se sinun sorttisi on!»
Kului lähes viikko, ennenkuin Ruusa-Lilja sai uuden tilaisuuden käydä McWhan tylyjen puolustuslaitosten kimppuun. Tällä kertaa hän teki oman viattoman sydämensä käsityksen mukaan aivan vastustamattoman yrityksen nurjamielisen tukkimiehen suosion voittaakseen. Sattui niin, että hän samalla ilmaisi salaisuudenkin, jota päällikkö ja Walley olivat syyntietoisella huolella pitäneet takanaan aina siitä pitäen kuin hän leiriin tuli.
Sattui niin, että päällikön ja Johnsonin täytyi kummankin olla leiristä poissa eräs yö seuraavaan aamuun saakka, heidän kun oli raivattava Haarapurolle uusi tukinlähtöpaikka. Kun siis tuli se aika, että Ruusa-Lilja oli suorittava nukkumaan, niin kuului tämä kunniatehtävä luonnollisesti Jimmy Brackettille. Ruusa-Lilja meni hänen kerallaan kylläkin mielellään, ei kuitenkaan kuin vasta hetken epäröityään, jolla hetkellä hänen silmänsä vaistomaisesti kääntyivät McWhan leveään punakkaan naamaan, joka hohti savupilven takaa.
Jimmy Brackett hyvitteli itseään sillä luulolla, että hän lapsenhoitajana oli sangen onnistunut — kunnes tuli se hetki, että Ruusa-Lilja oli vuoteeseensa peitettävä. Silloin tyttö nousikin seisomaan ja katsoi häneen juhlallisen kysyvästi.
»No, missä vika, mesimarjaseni?» kysyi Brackett levottomana.
»Te ette ole luettanut minulla rukousta!» vastasi Ruusa-Lilja, moitteen soinnahdus äänessään.
»Häh? Mitä se on?» änkkäsi Brackett, hätääntyen niin, että aivan unohti tavallisen malttinsa.
»Ettekös te tiedä, että pikku tyttöjen tulee lukea rukouksensa, ennenkuin menevät maata?» tyttönen kysyi.
»En!» vastasi Brackett, niinkuin asia olikin, ihmetellen itsekseen, miten hänen oli tästä odottamattomasta pulasta selviydyttävä.
»Walley Johnson aina luettaa minulla!» jatkoi lapsi, silmät sangen suurina, punnitessaan Brackettin puutteellisuuksia ankarassa pikku vaa'assaan.
Brackett hairahtui naurahtamaan ajatellessaan, että hän nyt saisi tehdä pilkkaa päälliköstä ja Walleysta. Tämä naurahdus ratkaisi asian.
»Te luultavasti ette tiedäkään, Jimmy, kuinka ne on luetettava!» tyttö sanoi taipumattomana. Ja kooten sinisen kotokutoisen yöhameensa helmat, niin että hänen pienet punaiset villasukkansa ja valkoiset, hirvaannahkaiset mokkasiininsa näkyivät, hän sipsutteli isoon meluiseen pirttiin.
Niin heleän viehkeä hän oli, kullanpellavaiset hiukset päälaelle solmuun sidottuina, etteivät sekaantuisi, että pirtti paikalla vaikeni ja joka silmä kääntyi häneen. Vähääkään ujostelematta tätä tarkastelua hän tyynesti kulki huoneen toiseen päähän ja sitten sen poikki McWhan penkille. Tämä kun ei voinut olla häntä huomaamatta ja lisäksi suuttui siitä, kun tunsi olevansa hämillään, koetti tuijottaa tyttöön sitä julmemmin. Mutta Ruusa-Lilja luottamuksella ojensi hänelle kätensä.
»Minä annan teidän luettaa rukoukseni», hän sanoi kirkkaalla lapsenäänellään, joka kantoi joka tavun huoneen etäisimpäänkin soppeen.
Häijy liekki leimahti McWhan silmissä ja hän hyppäsi seisomaan, työntäen tytön tylysti tieltään.
»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta yllyttänyt, kirottu mies!»
Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään. Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin, paiskaten oven kiinni perässään.
Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä. Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana molemmin käsin kasvonsa peittäen.
Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.