III.
Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi. Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.
Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa. McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä suvussa niin sitkeässä.
Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka! Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.
McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin epäjohdonmukaisesti.
Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan. Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran, kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.
»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina ollut lujassa.»
McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän. Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.
McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa, hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.
Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli. Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta. Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan niin salamyhkäisesti valmisteli.
Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä, mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin. Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä silminä.
Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä, leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta» sylissään.
Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen, joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.
Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman, hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen. Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin, oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin soita.
Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä, jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson ja viedä leirin mennessään.
Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa, »avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.
Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin, kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli, lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.
Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä, tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät alleen hautasi.
Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa, mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.
Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui. Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt, pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä kiinni ja parkui.
Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.
Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn, josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.
Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi. Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana. He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi. Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.
Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan, häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.
»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.
Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.