MELINDY JA ILVEKSET.
Helmikuun paksu, verkalleen karttuva lumi oli laidunpalstalla haudannut alleen joka kannon ja näkymättömiin verhonnut pienen, yksinäisen raivion noin näin kulkevat aidat. Kylätie oli tukkoutunut kerrassaan olemattomaksi. Hirsimökkikin mataline kattoineen ja ainoine savupiippuineen oli puoleksi lumeen vajonnut, sitä jo kertyi sen kolmen vähäisen akkunan alempien ruutujen eteen.
Hirsinavetasta ja vajasta, jossa puita ja ajoneuvoja säilytettiin, ei kohonnut kimaltelevan ja matala-aaltoisen valkoisen pinnan päälle paljon muuta kuin lumitaakkaisten kattojen mustia räystäitä.
Pihan keskellä pieni kaivon katos, joka malliltaan oli kuin isoisän kellokaappi, kantoi kiireellään paksua valkoista hankihattua, ja sen ympärillä oli juomuinen, epäsäännöllinen jääiljanne, joka vähitellen oli kohonnut melkein juottokaukalon reunaan saakka. Mökin ovesta navetan oveen ja enimmäkseen muualtakin pihamaasta ja varsinkin päivää kohti antavan vajan edustalta lumi oli tallattu kovaksi ja peittynyt lastuihin ja olkiin.
Täällä tungeskeli ilkkuvassa auringonpaisteessa neljä valkoista lammasta, ja näiden vieressä puolikymmentä kanaa ja punainen shanghai-kukko kuopieli ruuhkia. Navetan matala ovi oli huolellisesti suljettu, lehmää ja hevosta kun oli suojeltava purevalta pakkaselta — josta taas lampaat paksuine villaturkkeineen eivät näyttäneet paljoa välittävän.
Mökissä oli vanhanaikuinen korkea rautaliesi helloineen lämmitetty niin kuumaksi, että tummaa punahehkua jo alkoi toisin paikoin kuumottaa, ja oli lämmin kuin kesällä. Pöydän ääressä seisoi hoikka tyttö, kalpeakasvoinen, vaaleahiuksinen, ja tarmokkaasti vaivasi tatarjauhoista piirastaikinaa. Hänen hoikat nuoret käsivartensa olivat jauhossa, ja niin oli otsakin, hän kun tuon tuostakin pyyhkäisi hiuksia silmiltään käsivarttaan hät’hätää ylöspäin heilauttaen.
Lieden toisella puolella, niin lähellä sitä, että ryppyiset kasvot kuumuudesta punoittivat, istui jykevä vanha vaimo vankassa keinutuolissaan ja kutoi sukkaa. Kiivaasti, malttamattomasti hän kutoi, ikäänkuin vihoitellen sitä, että hänen voimallisten vanhojen sormiensa täytyi tyytyä niin joutavaan työhön.
Vieressään olevan akkunan yhden ruudun kirkkaasta kohdasta — kohdasta, jossa sisäpuolen lämpö oli voittanut ulkopuolen pakkasen, — hän terävään, levottomasti katseli pihan poikki sitä paikkaa, mihin tie, tuo ainoa yhdysside heidän ja kyläkunnan välillä, oli näkymättömiin peittynyt.
»Tänään on kulunut viikko, Melindy», hän sanoi syyttävän suuttumuksen äänellä, »siitä kuin tästä on hevosta kulkenut; ja vielä kuluu toinenkin, ennenkuin saavat tien auki!»
»Niin kyllä, mummo», vastasi tyttö, vaivaten taikinaansa levottomuudella, joka riiteli äänensävyn rattoisuutta vastaan. »Mutta mitä sillä on väliä? Kyllä me täällä yhden kuukauden toimeen tulemme!» Puhuessaan hänkin kuitenkin loi umpeentuiskunneelle tielle ikävöiviä katseita. Hän kaipasi tiukujen ääntä ja ikävöitsi pientä retkeä kylille.
Metsän reunasta mökin toiselta puolelta, navetan ja vajan katon peitossa sisälläolevain tarkoilta silmiltä, hiipi sillävälin kaksi isoa harmaata, kissamaista petoa, vatsa lunta hipoen.
Leveät, pehmeäkäsnäiset käpälät kannattivat niitä tuulen tuivertamalla hangella kuin lumikengät. Niiden tupsulliset korvat olivat hörössä, kaikkia outoja ääniä varoen. Ei neljänkään tuuman mittainen kumma typöhäntä, joka on kuin poikki purtu, tempoili kiihkosta. Isot, pyöreät, kalpean vihertävän keltaiset silmät vilkuivat joka askelella varovaisesti puoleen ja toiseen, terät pystyiksi mustiksi rihmaraoiksi kavenneina häikäisevässä päivänpaisteessa.
Ilveksille oli kovin vastenmielistä kulkea leveän laitumen poikki keskipäivällä, mutta nälkä oli pannut ne niin ahtaalle, että ne mistään välittämättä olivat heittäneet varovaisen sukunsa tavat ja arkailut. Nälkä oli saanut nämä kaksi yhdessä metsästämään siinä toivossa, että ne yhdessä voisivat kaataa semmoisia otuksia, joiden voittamiseen yksi oli liian heikko. Nälkä se oli voittanut niiden metsäläisvihamielisyyden ihmisen läheisyyttä vastaan ja saanut ne yön pimeydessä hiiviskelemään navetan ympärillä ja himokkaasti vetämään nenäänsä lammasten lämmintä hajua, jota huokui kömpelötekoisen oven raoista.
Lumiverhoisten oksien alta väijyen ne olivat huomanneet, että lampaat vain päiväsaikaan pääsivät ulos kömpelön oven takaa turvallisesta tyyssijastaan. Ja unohtaen kaiken muun nälän tuimain tuskain vuoksi molemmat pedot kulkivat laitumen aaltoilevan rinteen poikki suoraan navettaa kohti.
Muutaman minuutin kuluttua pihasta kuului kanain hurjaa rääkymistä ja kaakatusta, jota seurasi jalkain töminä ja hätääntynyt määkiminen. Eukko kohottihen tuolissa pystympään, mutta vaipui paikalla takaisin, kasvot tuskan väänteissä, hän kun oli leinin rikkoma. Impi pudotti lattialle kauhan ja hyökkäsi pihanpuoleiseen akkunaan. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät kauhusta vielä kalpeammiksi, sitten lensivät vihasta ja säälistä punaisiksi; ja tuima tuli leimahti hänen suuriin sinisilmiinsä.
»Ilveksiä!» hän huudahti, siepaten kauhan lattialta ja ovea kohti syöksyen. »Ja ne ovat ottaneet yhden meidän lampaistamme! Voih, voih, ne repivät sitä!»
»Melindy!» huusi eukko terävällä käskyäänellä — semmoisella pakottavalla äänellä, että tyttö paikalla tahtomattaankin pysähtyi. »Heitä tuo kelvoton kauha ja ota pyssy!»
Tyttö heitti kauhan, kuin olisi se hänen sormiaan polttanut, ja katsoi epäröiden suurta hirsiseinällä riippuvaa haulikkoa. »Minä en osaa ampua!» hän huudahti, päätään ravistaen. »Minä pelästyisin siitä kuoliaaksi!»
Mutta samassa kuin nämä sanat hänen suustaan pääsivät, syntyi pihassa uusi jalkain töminä ja hätämeteli. Impi sieppasi käteensä pienen pitkävartisen kirveen, joka ovipielessä nojasi seinää vasten, paiskasi oven selki selälleen ja surkuttelevin »voih! voih!» huudoin lensi rakkaitten lampaittensa avuksi.
»Onko tässä maailmassa nähty?» mutisi vanha eukko, mielenliikutuksen ja suuren mielihyvän kuvastuessa hänen kasvoistaan. »Pelästyy pyssyä kuoliaaksi — ja lähtee yksin ilveksiä vastaan tappelemaan!»
Ja tuskallisin ponnistuksin hän alkoi nykiä itseään ja isoa tuoliaan lattian poikki etsien paikkaa, josta hän sekä voisi siepata pyssyn että nähdä pihalle ovesta, joka oli jäänyt selko selälleen.
Kun Melindy hyökkäsi pihaan, sydän säälistä palaen turvattomia lampaita kohtaan, näki hän yhden kiherävillaisen uhrin jo kaadettuna, ääneti sätkien veren tahraamalla lumella, ja suuren ilveksen sen päällä kyyryssä, kääntäen impeä kohden kalpeat silmänsä, jotka paloivat raivon tulta siitä, että sen ateriaa häirittiin.
Muut lampaat olivat uponneet pääsemättömiin kaivon taa syvään lumeen — yhtä lukuun ottamatta. Tämä yksi, joka ilmeisestikin oli tullut laumasta erotetuksi ja päässyt pakenemaan juottokaukalon toiselle puolelle, ennenkuin julma vainolainen sen kiinni sai, ei ollut mökin ovesta kuin kymmenkunnan askeleen päässä. Se oli juuri sortumaisillaan kuonolleen, epätoivoisesti määkäisten, toisen ja suuremman ilveksen sen selässä kyyröttäessä ja ahnaasti paksun suojaavan villan läpi tapaillessa sen kurkkua. Tavallisissa oloissa immyt oli arka, kuten hänen pienistä kalpeista kasvoistaan ja lempeistä sinisilmistään näkyikin. Tässä hädässä kuitenkin jonkinlainen säälin raivo vei kaiken pelon hänen sydämestään.
Ikäänkuin ilmasta iskevä suuri lintu, hameen helmat perässä liehuen, hän hyökkäsi ison kissaeläimen kimppuun ja kirveellään iski salaman nopean iskun sen päätä tavoitellakseen. Kirves hänen heikossa kourassaan kääntyi, niin että lappea terän sijasta sattui petoon.
Jonkun verran huumautuneena peto hellitti irti lampaasta ja pelästyksestä sähähtäen putosi lumelle, ja verta vuotaen, vaikk'ei kuolettavasti haavoitettuna, pääsi määkivä uhri juoksemaan muuta laumaa kohti, joka tyhmän saamattomana kahlasi kolmea jalkaa syvässä pehmeässä lumessa.
Samassa saaliinsa menettänyt ilves jo toipui ja kääntyi impeä vastaan niin uhkaavasti äristen, ettei tämä uskaltanut jatkaa hyökkäystä, vaan kirves valmiina seisahtui hyökkäystä torjumaan.
Muutaman sekunnin he näin katselivat toisiaan, tyttö ja peto. Sitten pedon kalpeat silmät horjahtivat sinisten ihmissilmäin vakaan hallitsevan katseen edessä; ja sylkien ja äristen ja kaiken päälle käheästi rääkäisten iso kissaeläin hyppäsi syrjään ja hiipi kaivonkatoksen taa. Seuraavassa tuokiossa se taas oli lammasten seassa, jotka yhä tunkeilivat yhteen, kykenemättä taistelemaan.
Jälleen impi hyppäsi apuun; ja sen ensimäisen pelon hätkähdyksen vuoksi, joka oli häneltä riistänyt ensimäisen voiton edut, hänen kostava kiukkunsa nyt oli ankarampi ja varmempi entistään. Tällä kertaa hän vihollisen kimppuun hyökätessään vaistomaisesti päästi raivon kiljauksen, läpitunkevan ja luonnottoman. Kuullessaan tämän odottamattoman äänen ilves menetti rohkeutensa, vaikka olikin raivosta ja nälästä niin hurjana.
Nähdessään immen melkein ylitseen kallistuvan se mahtavalla loikkauksella ponnahti taapäin, töin tuskin välttäen kirveen kostavan iskun, ja syöksyi takaisin vajan edustalle, jossa naaras nyt ahnaasti raasti ja söi helppoa saalistaan.
Vaikka ensimäinen uhri jo oli kaikista kärsimyksistään päässyt, eikä enää sankaruuteen kiihoittanut enempää kuin sama verta lampaan paistia, oli immen veri liian kuumana voitokkaasta suuttumuksesta, jotta hän olisi vähääkään kiinnittänyt huomiota niin vähäpätöiseen seikkaan. Hän oli voittaja. Hän oli lannistanut vihollisen katseen ja ajanut sen pakoon. Toisen uhreista hän oli pelastanut. Toisen puolesta hän aikoi kostaa.
Pelkonsa voittaneen lujalla rohkeudella, hysteerisellä uhkauksen huudolla hän nyt hyökkäsi molempien ilvesten päälle karkoittaakseen ne saaliin kimpusta.
Se tilanne, joka häntä nyt kohtasi, oli kuitenkin edelliseen verraten kokonaan muuttunut. Molemmat ilvekset olivat nyt yhdessä ja tietoisina liiton voimasta, jonka ne olivat tappelua varten tehneet. Ne olivat nälästä vimmoissaan — muutoin ne eivät tietenkään olisikaan uskaltaneet tulla ihmisen vaarallisille kartanoille.
Sitäpaitsi ne puolustivat oman käsityksensä mukaan laillista saalistaan — ne olivat asemassa, jonka puolesta metsän kaikki saalistavaaniva kansa taistelee melkein vaikka mimmoista vastustajaa vastaan. Nähdessään oudon vastustajansa lähestyvän, ne nostivat pystyyn kaikki selkäkarvansa ja häntätyngät pörhistyivät kuin lampunlasi-harjat, korvat olivat niuhassa pitkin kalloa ja yhteen ääneen ne ärhentelivät uhmaansa. Sitten ne, ikäänkuin yhteisestä aikeesta, kääntyivät pois saaliistaan ja varkain hiipivät impeä vastaan.
Ne eivät pitäneet hänen sinisilmäinsä vakaasta valosta, mutta joku vaisto niille sanoi, että tämä ihminen oli nuori ja hermoiltaan heikko. Tämä niiden odottamaton temppu sai immen siihen paikkaan pysähtymään äkkiä epäröiden, taistella vaiko paeta. Samassa ilveksetkin pysähtyivät, kyyristyivät maahan ja kiihkeästi väijyivät, kynnet kovaksi tallattuun lumeen syvään upotettuina, voidakseen sitä voimallisemmin silmänräpäyksessä hypätä mille taholle tahansa.
Rampa vanha eukko ei sillävälin ollut hänkään tahollaan ollut toimetonna. Rohkealuontoisena ja vaivastaan huolimatta yhä jäntevänä hän oli saanut raskaan tuolin ja oman vankan ruumiinsa painon siirretyksi koko tuvan permannon poikki. Ollen aivan oven edessä hän oli nähnyt melkein kaikki, mitä tapahtui; ja hänen urhoollinen vanha berserkkisydämensä paisui ylpeydestä, kun hän näki tämän heikon lapsen rohkeuden. Siihen saakka hän oli kohdellut häntä jonkinlaisella hellällä pilkalla.
Nackawickin ja Vähän Joen Griffisit olivat aina olleet kookkaita miehiä, jänteviä ja rotevia, ja naiset pitkiä ja vereviä; ja tämä hento sinisilmäinen tyttö oli hänestä aina tavallaan saattanut suvun häpeään. Mutta pian hän nyt älysi, että luonteen ryhti se on pääasia.
Tällä henkeäsalpaavan jännityksen hetkellä, kun hän näki Melindyn ja molempien suurien petojen näin katsovan toisiaan silmästä silmään tahtojen elämän- ja kuolemankamppailussa, hänen sydäntään viilsi hurja pelko. Hän sai sen vavahduksissa noustuksi melkein suoraksi ja täten käsiinsä ison haulikon, jota hänen poikansa, vaikka itse oli tätä nykyä tukkitöissä, aina piti ladattuna. Virittäessään hanan ja laskeutuessaan takaisin tuoliinsa hän huusi läpitunkevalla äänellä:
»Älä liikahda askeltakaan, Melindy! Minä ammun!»
Impi ei liikahuttanut jäsentäkään, vaikka hän kauhusta kalpeni kovaa pamausta, jonka kohta piti hänen korviinsa koskea. Mutta molemmat ilvekset käänsivät päätään ja kiinnittivät silmäinsä kalpean tuijotuksen olentoon, joka istui tuvan ovessa.
Siinä samassa tuiskahti punaista tulta, pöllähti savua ja kuului kauhea pamaus, jonka olisi luullut särkevän tuvasta joka ruudun. Isompi ilveksistä kellahti paikalla selälleen eikä liikauttanut sen koommin jäsentäkään, sen olivat siihen paikkaan lopettaneet susihaulit, joilla Jake oli pyssyn ladannut. Toinen, jota hauli vain oli sipaissut, hypähti rääkäisten ilmaan, sitten kääntyi ja juoksi lumen poikki henkensä edestä, laukaten kuin pelästynyt kissa.
Ylpeästi hymähtäen vanha eukko asetti savuavan pyssyn seinää vasten ja suori myssynsä. Melindy seisoi jäykkänä ehkä puolen minuuttia, tuijottaen kuolleeseen ilvekseen. Pudottaen sitten kirveen maahan hän pakeni tupaan, heittäysi polvilleen, kasvot isoäitinsä helmaan kätkien, ja puhkesi hillittömään itkuun.
Vanha eukko katsahti häneen hieman hämmästyneenä ja hellästi, silitteli hänen vaaleita kähäriä hiuksiaan sanoen: »No kaikkia! Mitä turhista! Vaikka sinä oletkin tuommoinen pieni pellavatukka, niin on sinussa oikea luonto, oikea luonto sinussa on, Melindy Griffis. Ylpeä minä olen sinusta, ja ylpeä on isäsikin, kun minä kerron hänelle tämän.»
Sitten hän, tytön yhä itkiessä ja hänen hentojen olkapäittensä nyyhkytyksestä hytkyessä, kallisti hänen puoleensa tuimat vanhat kasvonsa ja kävi hellän huolestuneeksi.
»No kaikkia!» hän taas mutisi. »Ei ole sinulle terveellistä noin itkeä, kultaseni. Eikö sinun olisi parempi tehdä piiraat valmiiksi, ennenkuin taikina menee pilalle?»
Näin painavilla syillä vaadittuna tyttö nousi ylös, vaikka hän tiesi yhtä hyvin kuin hänen isoäitinsäkin, ettei ollut mitään välitöntä vaaraa taikinan pilautumisesta, lyhyeen naurahtaen pyyhkäisi käden selkäpuolella silmänsä, sulki oven, otti pöytälaatikosta toisen kauhan ja ryhtyi reippaasti jatkamaan keskenjäänyttä työtään, piiraita leipomaan. Ja lampaat tukkivat taas yhteen, verkalleen selviydyttyään kaivon takaa paksusta lumesta, seisoivat pää kumarassa keskellä pihaa ja pelokkaina katselivat hervotonta ruumista, joka makasi vajan edessä.