ROUVA GAMMITIN PORSAS.
»Minä olen tullut lainaamaan teidän pyssyänne!» sanoi rouva Gammit, ilmestyen äkkiä kaikessa itsetietoisuudessaan vajan avoimeen oveen, jonka pielessä Joe Barron istui valjaitaan korjaamassa. Eukolla oli yllään lyhyt kotikutoinen pumpulihame ja tumpura liivi; vetelä punainen pumpulihilkka, joka oli työnnetty kauas taapäin hikoilevalta otsalta, laski valloilleen itsepäisiä tukkoja hänen jäykistä raudanharmaista hiuksistaan.
»Mitäs te teette pyssyllä, rouva Gammit?» kysyi takaliston mies, nostaen häneen hämmästymättä silmänsä. Hän ei tosin ollut nähnyt rouva Gammitia kolmeen kuukauteen; mutta kaiken aikaa hän oli tiennyt, että eukko, hänen lähin naapurinsa, eleli mökissään vuorenselänteen toisella puolella, ei sen etäämpänä kuin seitsemän tai kahdeksan mailia linnuntietä.
»No kun ne karhut!» eukko selitti. »Ne alkavat olla hieman liian hävyttömiä siellä minun puolellani. Niiden kanssa ei tule enää toimeen. Öisin ne käyvät puutarhassa penkomassa. Ja ovat syöneet minun valkoisen tupsupään kanani, ja kaikki munat, joista ensi maanantaina olisi tullut poikaset. Ja ankan ne ovat vieneet. Ja viime yönä kävivät porsasta ottamassa.»
»Mutta sitäkö ne eivät saaneet, vai?» kysyi Joe Barron myötätuntoisesti.
»Eivät, herra Barron!» vastasi rouva Gammit varmasti. »Eivätkä saa vastakaan! Mutta kovin ne sen pelästyttivät, nuuskien kaikki paikat lätin ulkopuolella, kun koettivat sisään päästä. — Minä olen kuullut, että ne ovat kovin sianlihan ahnaita. — Porsas kun alkoi kiljua, niin että minä siihen heräsin; ja minä akkunasta huusin niille. Minä näin, kun yksi iso musta junkkari juoksi tiehensä navetan taa. Minulla kun ei ollut muuta asetta kuin varsiluuta, niin se pääsi menemään. Mutta ensi yönä kai minä sen saan, jos te lainaatte minulle pyssyänne.»
»Kyllä vain», myönteli mies, laskien kädestään häntävyön, jota hän parhaillaan korjasi. »Olettekos te koskaan pyssyllä ampunut?» hän äkkiä kysyi, lähtiessään pihan poikki asetta tuvasta ottamaan.
»Enkä voi sanoa, että olen» vastasi rouva Gammit, harmin värähdys äänessään. »Mutta siitä päättäen, minkälaiset miehet sillä osaavat ampua, ei se taida olla vallan mutkikasta oppia.»
Joe Barron nauroi ja lähti asetta hakemaan. Hän täydelleen luotti vieraansa kykyyn tulla toimeen omin päin ja oli jotenkin varma siitä, että karhut vielä saisivat katua, kun olivat yrittäneet eukon turvattomuudesta hyötyä. Kun hän palasi pyssyineen — se oli vanha suustaladattava haulikko, hyvin isoreikäinen — otti eukko sen vastaan kevyen huolettomasti ja kantoi sitä kuin varsiluutaa. Mutta kun omistaja hänelle tarjosi ruutisarvea ja pientä susihaulipussia, epäröi eukko.
»Mitäs niillä tehdään?» hän kysyi.
Joe Barron kävi totiseksi.
»Rouva Gammit», hän sanoi, »minä tiedän, että te pystytte melkein kaikkeen, mihin mieskin — ja ehkäpä paremminkin. Mutta te ette ole kasvanut metsissä, ettekä te kai luule osaavanne pyssyä käyttää sillä hyvällä vain, että saatte sen käteenne. Semmoisille ihmisille, jotka ovat kasvaneet kaupungissa, niinkuin te, on kerrottava, kuinka sitä on käsiteltävä. Tämä pyssy nähkääs ei ole ladattu. Ja tässä ovat ruuti ja susihaulit, joilla se ladataan. Ja tässä nallit» hän lisäsi, ottaen housuntaskustaan pienen ruskean peltirasian, jossa oli nalleja.
Rouva Gammit häpesi tietämättömyyttään, mutta oli samalla hyvillään siitä, kun häntä moitittiin kaupunkilaisuudesta. Tämä syytös kaupunkilaisesta taitamattomuudesta oli kovin imartelevaa hänen kotikauppalalleen Burdille ja sen seitsemälle lautatalolle ja yhdelle kulmapuodille.
»Ehkä on parasta, kun näytätte, kuinka se ladataan, herra Barron», eukko myönsi varsin säyseästi. Ja hänen terävät harmaat silmänsä katsoivat joka seikan, kun mies pani kovat tukot ruudin päälle, susihaulien päälle taas vain kevyen, ja näytti hänelle, mihin hänen oli nalli pantava, kun hän oli valmis vaatimaan pyssyä tekemään tehtävänsä.
»Ja sitten», hän lopuksi sanoi, nostaessaan pyssyn olalleen ja sihdatessaan piippua pitkin, »kaippa te lopun tiedättekin. Toinen silmä vain pannaan kiinni ja katsotaan jyvä karhun päälle, ja antaa sen sitten saada — esimerkiksi vähän lavan taa! Niin kyllä se karhu lakkaa porsaan lihaa kärttämästä ja puutarhakasveja samaten. Ja muistakaa, rouva Gammit, tähän aikaan vuodesta se on kovin lihava mustikoista ja oikein parasta laatua paistia itsekin, ellei se ole liian vanha ja sitkeä.»
Rouva Gammit astui kotiapäin pyssyineen halki helteisten, hiljaisten metsäin — pyssyä hän yhä kantoi kuin varsiluutaa — eikä häntä vähääkään epäilyttänyt, etteikö hän nyt ollut mahdollinen vastustamaan ja voittamaan pelättävintä koko metsän heimosta. Hän luotti itseensä — eikä vain hänen kotikauppalansa Burd, vaan yleensä koko takalistokin oli siinä luulossa, että hänellä oli siihen syytä. Ainaisessa työntouhussaan hän ei ollut koskaan joutunut hankkimaan miehen kaltaista ylellisyysesinettä; mutta kunnianimityksen »rouva» hän siitä huolimatta oli saanut jo varhain tunnustukseksi runsaasta ja luottavasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tulla omin neuvoin toimeen, olipa asia mikä tahansa. Sanoa häntä neidiksi, sehän olisi ollut suora loukkaus sopivaisuutta vastaan. Kun hän kuudenkymmenen ikäisenä peri ainoalta veljeltään, paatuneelta vanhaltapojalta, pienen maatilan, joka oli erämaan sydämessä, nelisenkymmentä mailia lähimmästä kyläkunnasta, ei kukaan epäillyt, etteikö hän kykenisi takalistonasukkaan ja uudisraivaajan osaa täyttämään. Arveltiin sinne ja tänne, että elleivät takalisto ja rouva Gammit jostakin tärkeästä kohdasta sopisi, niin sen pahempi takalistolle.
Ja tosiaan olikin kaikki käynyt kuin voideltu puolenkolmatta vuotta. Yksinäisyys ei ollut milloinkaan huolestuttanut rouva Gammitia, joka aina parhaiten tyytyi omaan seuraansa — varsinkin kun se seura hänen mielestään oli ainoa, johon hän saattoi luottaa. Sitten hänellä oli nuori härkäparinsa hyvin ikeeseen opetettu; kirjava lehmä, jonka toinen sarvi oli ylös, toinen alas kääntynyt; harmaan keltainen kissa, jonka kanssa hän eli molemminpuolisen suvaitsevaisuuden ehdoilla; kalkkunakukko ja kaksi naaraskalkkunaa, joista hänellä oli suuret toiveet; valikoima kanoja, mustan ruskeita, valkoisia, punaisia ja pilkullisia; lihava ankka, joka ei siilien saakka ollut tuottanut hänelle muuta kuin pettymyksiä; ja valkoinen porsas, joka oli hänen ylpeytensä. Oliko ihme, ettei hän koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun oli niin paljon hyviä tuttuja, joiden kanssa puhua. Sitäpaitsi olivat erämaan voimat ensi hetkestä pitäen eläneet hänen kanssaan sovinnossa, nähtävästi hyvin älyten, että hän oli vaimo, joka aikoi kulkea omia teitään. Saloseudun oikulliset ja käsittämättömät alkukesän hallat olivat jättäneet koskematta hänen kalliin puutarhatilkkunsa; kaalimato ja muut tuhotoukat olivat hommanneet jossakin muualla; varhaisimmat kananpoikueet olivat säilyneet taudilta; ja mitä villikissan, portimon, ketun ja skunkin tavanmukaisiin tihutöihin tulee, niin oli hän kaikista näistä suoriutunut niin voitollisesti, että hän jo alkoi luulla sulaa hyvää onneaan kaikkein hienoimmaksi metsätiedoksi. Ei tosiaan ollut tapahtunut mitään, joka olisi riidellyt hänen erehtymättömyyttään vastaan, ei kerrassaan mitään, ennenkuin hän sai kokea, että karhut alkoivat hänen asioihinsa sekaantua.
Juttuun ei tietenkään ollut sekaantunut muuta kuin yksi karhu; mutta tämä sattui olemaan ylen valpas, harras ja ovela, eikä ole vähääkään ihmettelemistä, että se rouva Gammitin kiukustuneessa mielikuvituksessa oli jakaantunut moneksi. Kertoessaan Joe Barronille »karhujen käyneen niin hävyttömiksi, ettei niiden kanssa enää tullut toimeen», hän ei voinut aavistaakaan, että niitä olikin vain yksi yksinäinen, näivettynyt, vähän koin syömä eläin, jolle kokemus ja ikä olivat monet koukut opettaneet. Tällä karhulla sattui olemaan kasvatuksen edut, joita harvalle toiselle salon tallustajalle on suotu. Se oli viettänyt monta vuosikautta vankeudessa kaukana etelässä Quah-Davic-laakson kyläkunnissa. Sen jälkeen se oli viettänyt ikäviä aikoja kirppujen vaivaamassa, matkustavassa eläinnäyttelyssä, josta rautatieyhteentörmäys oli sen pelastanut sangen kohtuullisella kaupalla, toisen silmän hinnalla. Vankeudessa se oli alkanut syvästi kunnioittaa miehiä olentoina, jotka pyrkivät lyömään sitä nenälle ja loukkaamaan kovin kipeään, jos ei tehnyt, niinkuin he käskivät, ja joilla oli katseessa ja äänessä kohtalon käsittämätön, mutta vastustamaton valta. Naisia se sitävastoin oli tottunut tilaisuuden tullen ylenkatsomaan. Ne kirkuivat, kun se mörisi, ja juoksivat pakoon, kun se ojensi heitä kohti kämmenensä. Kuu se siis huomasi taas uuden kerran päässeensä metsän laajaan omaehtoiseen vapauteen ja veresti vanhoja unohdettuja taitoja, miten sitä piti omin neuvoin toimeen tulla, oli se kaukaa kiertänyt kaikki metsämiesten majat ja tukkilaisten ja uudisasukkaitten mökit. Mutta kun se taas, toiselta puolen, oli sattunut rouva Gammitin raiviolle ja pitkällisen ja varovaisen tarkastuksen jälkeen todennut, ettei siellä isännöitsevä olento ollut sen kummempi kuin yksi sitä hameväkeä, joiden oli tapana väristä sen möristessä, nuoli se leukojaan mieluisissa odotuksissa. Tässä vihdoinkin oli hänen mielensä mukainen tilaisuus – orjuuden lihapadat vapaudessa.
Vanha karhu muisti siitä huolimatta varoakin. Se ei huolinut liian äkkiä eikä ehdottomasti luottaa kaiken hameväen vaarattomuuteen, ja — kuten se huomasi taajasta mustavatukka-pensaasta aidan takaa eukon perunoitaan mullatessa — rouva Gammitissa oli jotakin, joka ei oikein käynyt yhteen hänen hameittensa kanssa. Se oli pitänyt eukkoa kappaleen aikaa silmällä, ennenkuin tuli täysin vakuutetuksi siitä, että hän todella oli nainen. Sitten se oli tehnyt muutamia yöllisiä koeretkiä eukon puutarhaan, poimien nuoria omenakurpitsoja, jotka olivat rouva Gammitin erikoinen ylpeys, ja huomaten ne niin herkullisiksi, että se varmasti luuli jotakin nyt tapahtuvan. Mutta ei tapahtunutkaan mitään, rouva Gammit kun nukkui niin sikeästi; hänen suuttumustaan seuraavana aamuna mesikämmenen taas ei ollut sallittu nähdä.
Tämän jälkeen mesikämmen kävi rohkeammaksi — vaikka tosin aina yön suojassa. Se oli nyt maistellut puutarhassa joka lajia — jälkien paljous sai rouva Gammitin vakuutetuksi siitä, että oli paljon karhujakin. Puutarhasta se lopulta oli uskaltanut lähteä pihaan ja navettaan. Tynnyrin puolikkaasta vajan nurkasta se oli sattuman kaupalla löytänyt valkotupsun kanaparan, joka uskollisesti hautoi muniaan. Säikähtämättä lintu-pahan urheata torumista ja sitä pientä ikävää, että höyhenet hampaihin tarttuivat, mesikämmen oli syönyt sen suurella mielihyvällä. Eikä kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut rouva Gammitia, joka kaikesta suuttumuksestaan huolimatta ei voinut luopua sikeistä unistaan. Jos se olisi viitsinyt nähdä sen vaivan, että olisi palannut takaisin aamupuhteella, niin se olisi voinut todeta, ettei hyvä rouva suinkaan ollut asiasta mielissään, ja että pikapuoleen epäilemättä tapahtuisi jotakin, jos hän edelleenkin aikoi ottaa itselleen moisia vapauksia eukon puutarhassa. Ja sitten se oli löytänyt ankan — mutta sen menetyksen rouva Gammit oli kestänyt tyynellä mielellä, arvellen, että tuo vain oli ollut hyvä keino päästä erilleen huonosta tavarasta.
Vasta kuutamoöitten palattua karhu oli keksinyt valkoisen porsaan ja siten vihdoinkin joutunut katsomaan silmästä silmään perin pohjin sydäntynyttä rouva Gammitia. Heimonsa tapaan se tosiaan piti porsaanpaistista; mutta mieli kokonaan kiintyneenä puutarhan ja vajan helpompiin seikkailuihin se ei ollutkaan alussa huomannut navetan nurkkaan, parven alle rakennetun sikolätin runsaita mahdollisuuksia. Ansoja epäillen se ei alussa uskaltanut mennä sisään kapeasta tallin ovesta, leveiden pääovien ollessa suljettuina. Se oli pitänyt parempana nuuskia navetan ulkonurkkia sen oksaisen koivun alla, jossa ison kalkkunakukon oli tapana nukkua. Valpas ja varovainen vanha lintu tirkisteli sitä epäluuloisesti ja terävään toruen kuit kuit varoitti kaikkia, joita asia saattoi koskea; sillävälin kuin porsas ymmällään ja peloissaan oli noussut jalkeilleen pimeässä lätissään ja vaieten tuijottanut nuuskijaa lautain raoista. Malttinsa menettäen karhu lopulta oli saanut lautain reunan kynsiinsä ja koettanut repiä niitä irti. Mutta se ei saanut muuta lähtemään kuin muutamia isoja pirstaleita; tämä yritys ja sen aikaansaama kamala melu oli kuitenkin ollut liikaa valkoisen porsaan hermoille. Lätin pimeydestä oli alkanut kuulua korviavihlovaa kiljunaa ja karhu oli hämmästyneenä peräytynyt loitommalle.
Ennenkuin se ennätti tointua ja uudistaa hyökkäyksensä, oli tuvan akkuna rämähtänyt auki. Valkoisen porsaan avunhuudot olivat voittaneet rouva Gammitin sikeät unet ja hän ymmärsi nyt, miten asiat olivat. »Menekkös siitä! senkin hylky!» hän oli vimmatusti kiljunut, kurkottaen päätään ja olkapäitään niin pitkälle ulos akkunasta, että oli vähällä tasapainonsa menettää koettaessaan puida kumpaakin nyrkkiään samalla haavaa.
Karhu kun ei ymmärtänyt hänen haukkumisiaan, oli istahtanut ja leppoisesti kääntänyt ainoan silmänsä pörhöisiä harmaita hiustupsuja kohti, jotka jonkinlaisena sädekehänä ympäröivät rouva Gammitin neitseellistä yömyssyä. Sitten rouva Gammit, käsittäen toimen ajan nyt tulleen, oli juossut portaita alas kyökkiin, tarttunut ensimäiseen aseeseen, joka käteen sattui — se sattui olemaan varsiluuta —, paiskannut kyökin oven auki ja hyökännyt pihan poikki suuttumuksesta kiljuen.
Kieltämättä hän oli koko kumma nähdä siinä kirkkaassa kuuvalossa, tarmokkaasti liikutellessaan vankkoja paljaita sääriään ohuen yöhameensa alla ja rajusti kieputtaessaan luutaa päänsä ympäri. Hetkisen mesikämmen katseli häntä ihmetellen. Sitten sen hermot pettivät. Epäilemättä tuo oli nainen; — mutta ei aivan tavallista sorttia. Olikohan parempi olla varuillaan? Vastahakoisesti mörähtäen se oli kääntynyt ympäri ja paennut, arvonsa unohtaen. Ja se oli arvellut viisaimmaksi pysähtyä vasta sittenkuin ei enää kuullut rouva Gammitin mieltä järkyttäviä soimauksia, jotka räikeästi julistivat hänen voittoaan metsän juhlalliseen, hopeoituun hiljaisuuteen.
Tämä porsasta uhkaava välitön vaara se tietysti oli nostattanut rouva Gammitin toimeen ja saanut hänet tallustamaan moisen pitkän matkan vuorten poikki Joe Barronin pyssyä lainaamaan. Huolimatta helposta voitostaan tässä erikoisessa tapauksessa hän oli täysin selvillä tämän karhun kämmenvoimista ja myönteli itsekseen, että jos sattuisi uusia ikävyyksiä, niin ei varsiluuta ehkä ollut aseitten parhaita. Mutta kun hänellä nyt oli pyssy ja hän tarkkaan muisti Joe Barronin ohjeet sen käyttämisestä, niin hän luuli ajavansa käpälämäkeen vaikka kuinka monta karhua, elleivät ne nimittäin kaikki tulleet samalla kertaa. Kun hänen mieleensä juolahti ajatus, että niitä ehkä tulisi samalla koko joukko, kävi hän sekunnin ajaksi levottomaksi, jopa tuumi tuoda porsaan yöksi tupaan ja käydä sotaa makuuhuoneensa akkunasta. Sitten hän muisti kuulleensa, etteivät karhut milloinkaan metsästä joukolla, ja hänen vähät pelkonsa hälvenivät. Hän päinvastoin alkoi oikein innolla odottaa yötä ja ottelua.
Rouva Gammitin mielilauseita oli, ettei »odottavan pata vähällä kiehu»; ja seuraavan yön kokemukset sen kyllä selvään todistivat. Kyökin ovi raollaan hän istui vähän matkan päässä akkunasta. Itse piilossa ollen hän näki selvään poikki kuutamoisen pihan. Sangen hitaasti kuun pyörä nousi kalpealle kesätaivaalle, muutellen varjojen haahmoja sitä myöten kuin nousi. Mutta karhua ei kuulunutkaan. Rouva Gammit alkoi ajatella, jopa pelätäkin, että hän eilisellä tuittupäisyydellään oli säikyttänyt sen pois. Lopulta hänen haaveensa alkoivat käydä sangen sekaviksi. Hän nousi aivan oikoiseksi istumaan ja räpäytti tuimasti silmiään ollakseen varma siitä, että hän todella oli ilmi valveilla. Juurikuin hän oli tullut tästä täydelleen vakuutetuksi, pää vaipui hitaasti akkunalaudalle ja hän uinahti sikeään, poski pyssyn kylmää ruskeata piippua vasten.
Niin aina, karhu oli sinä yönä kauan epäröinyt. Lopulta se kumminkin tuli. Kuu oli jo alkanut mäkeä laskea ja oli pihassa kääntänyt mustat varjonsa aivan toiseen suuntaan, kun se tuli. Se oli näihin mennen jälleen rohkaissut mielensä ja tullut vakuutetuksi siitä, että rouva Gammit oli vain nainen. Haisteltuaan vielä kerran rakoja suuremmaksi varmuudeksi siitä, että porsas oli siellä, se meni ympäri tallin ovelle ja hiipi varovasti sisään.
Kömpelön mustan haahmon ilmestyessä valoisaan oviaukkoon porsas huomasi sen. Sen sydän täyttyi aivan oikeutetusta kauhusta, joka paikalla tuli korviasärkevällä tavalla julkilausutuksikin. Tuo poru kuului niin hirveän kovalta neljän seinän välissä, että karhu tahtomattaankin peräytyi — ei tosin paon aikomuksessa, vaan tarkemmin tuumiakseen asiaa. Mutta sattuikin, että se, yhden ainoan silmän varassa kun oli, peräytyikin seinää vasten nojaavan rautaharavan vartta vastaan. Tuo ei tietenkään sopinut haravan rauhaan. Se kaatui karhun päälle ja puri sitä kuin vietävä selkälihoihin. Aivan suunniltaan säikähtyen mesikämmen kiiruimmiten peräytyi ulos kuutamoon tuumiakseen vähän enemmänkin näitä odottamattomia ilmiöitä. Ja sen siinä hommassa ollessa sävähti ovi auki pihan toisella puolella ja rouva Gammit pyssyineen hyökkäsi ulos.
Karhu oli aikonut mennä muutamaksi minuutiksi navetan taa, voidakseen paremmassa rauhassa punnita tilannetta. Mutta nähdessään rouva Gammitin liehuvan hameen se alkoi harmistua. Se käsitti, että sen aikomuksia sopimattomasti häirittiin. Navetan nurkalla se koivun haaran alla seisahtui, nousi kintuilleen istumaan ja mörähti. Vanha kalkkunakukko kurkotti pitkälle hoikkaa kaulaansa ja mulkoili siihen, äreillä kuit! kuit! varoituksilla suuttumustaan ilmaisten.
Karhun asettuessa tähän päättävään ja uhkaavaan asentoon rouva Gammitkin vaistomaisesti pysähtyi. Ei niin, kuten hän olisi selittänyt, jos siinä olisi ollut ketään, kelle selittää, että hän olisi kynnen vertaakaan pelännyt, vaan hän muka tahtoi nyt koettaa Joe Barronin pyssyä. Nostaen pyssyn olalleen hän sulki toisen silmänsä, toisella katsoi tarkkaan piipun päässä olevaa jyvää ja veti liipaisimesta. Ei tapahtunut niin mitään. Laskien pyssyn poskeltaan hän loi siihen ankaran katseen ja huomasi nyt, että hän oli unohtanut virittää hanan. Hätääntymisen varjo hetkeksi pimitti hänen kasvonsa, kun hän huomasi tämän, ja hän loi terävän katseen karhuun nähdäkseen, oliko tämä huomannut hänen erehdyksensä. Ilmeisestikään se ei ollut. Se istui siinä yhä, killistäen häneen ilkeästi ainoalla pienellä silmällään.
»Älä luulekaan pois pääseväsi, vaikka minulle sattui pieni vahinko!» mutisi rouva Gammit, sulkien hampaat että naksahti ja virittäen hanan, pyssyä jälleen olalleen kohottaessaan.
Sattui kuitenkin niin, ettei Joe Barron ollut muistanutkaan kertoa hänelle, kumpi silmä se oli suljettava, ja rouva Gammit siis, niinkuin oli kylläkin luonnollista, sulki sen silmän, joka oli lähempänä pyssyä — ja nallia, joka nyt oli räjähtävä. Takatähtäimen hän niinikään jätti luvusta aivan pois. Hänen mielestään riitti se, että pyssyn suu näytti olevan karhun kohdalla. Ja näin hän mielestään sai otuksen kylläkin tarkkaan jyvälle, vaikka tähtäsikin hiukan liian korkealle. Sitten hän veti liipaisimesta.
Tällä kertaa kaikki kävi niinkuin pitikin. Seurasi hirmuinen räjähdyksen pamaus ja eukko horjahti taapäin pyssyn ankarasta potkaisusta. Malttaen paikalla mielensä ja ylpeänä aikaansaamastaan suuresta äänestä hän kurkisti savun läpi, luullen näkevänsä karhun kuonolleen keikahtavan, henkensä heittäen. Sen sijaan hän kuitenkin huomasi karhun pään kohdalla koivussa vimmattua siipien pieksämistä. Ja sitten vanha kalkkunakukko putosi raskaasti maahan, yhden ainoan moittivan lutkutuksen päästäen, joka koski kipeästi rouva Gammitin korviin. Se olisi pudonnut aivan mesikämmenen päälle, ellei viimeksimainittu, mielen tasapainon kerrassaan menetettyään niin paljosta häiriöstä, olisi jo kapaissut käpälämäkeen, jotta pensaikko lakoili.
Rouva Gammitin kasvoilla seurasi riemastusta hämmästys. Sitten hän punastui korvia myöten vihasta, paiskasi tihutyön tehneen pyssyn maahan ja tallasi sitä jaloillaan. Hän oli hyvin tehnyt osansa, sen hän tiesi, mutta tuo kehno pyssyhän se oli pettänyt. Niin, niin, hän olikin aina pitänyt niitä kelvottomina kapineina. Tämän jälkeen hän aikoi luottaa vain itseensä.
Kalkkunakukko, se raukka, makasi siinä nyt aivan liikkumatta. Rouva Gammit kulki pihan poikki ja kumartui kovin pahalla mielellä maassa makaavan linnun yli. Hän oli niin pitänyt tuosta meluavasta itserakkaasta vanhasta linnusta, joka oli ollut oikein kuin seurana pihassa lutkutellessaan ja astua patsastellessaan, siivillä maata lakaisten, naaraitten muniaan hautoessa. »Kävipä tuo nyt kovin hullusti», hän mutisi linnulle kuin hautajaispuhetta pitäen, »kun sinun piti joutua tuon pyssy-hylyn tielle!» Muistaen sitten äkkiä, että linnusta lähti paljon helpommin höyhen sen ollessa vielä lämmin, hän kantoi hervottoman kalkkunan koivista pihan poikki, otti kyökistä kopan, istui kynnykselle kuutamoon ja alkoi murheellisena kyniä. Kuinka se oli komea ja raskas. Katsellessaan sen kookasta ruumista rouva Gammit miettiväisenä mutisi: »Kylläpä taidan kyllästyä kalkkunaan, ennenkuin saan tämän kaiken syödyksi!»
Seuraavana päivänä rouva Gammit huolellisesti puhdisti pyssyn tomuliinalla, poistaen kaikki eilisen pahoinpitelyn merkit, ja asetti sen sitten astiakaapin taa seisomaan. Hän oli päättänyt tämän jälkeen käydä omia teitään ja sotia karhuja vastaan omilla aseillaan. Nyt hän ryhtyi mitä suurimmalla huolella pohtimaan, mitä teitä ja aseita hän käyttäisi.
Todellisena naisena ja kunnon emäntänä hän pakostakin tuli ensimäiseksi ajatelleeksi kiehuvan veden rajattomia mahdollisuuksia ja kaikki muutkin keinot hiilihangosta väkevään pippuriin huomioon otettuaan, siihen tyytyi. Ei tietenkään ollut mahdollista pitää sitä aivan kiehuvana siihen hetkeen saakka, jolloin sitä tarvittiin; mutta julmasti hymähtäen hän arveli, että riittävän kuumana hän sen sittenkin säilyttäisi. Hän oli huomannut, että porsasta tavoittava karhu oli keksinyt, kuinka lättiin pääsi. Eukko oli varma siitä, että karhu palaisi porsasta tavoittamaan tultuaan kokeneeksi, etteivät kovat pamaukset tuottaneet ruumiillisia vammoja, ja että se tämän jälkeen olisi vielä entistäkin rohkeampi.
Ja hän päättelikin tällä kertaa oikein, kun ei yleensä tuntenut karhuja. Useimmat karhut olisivat menettäneet rohkeutensa. Mutta tämä karhu erikoisesti oli tullut siihen kokemukseen, että kun miehet ryhtyivät hätyyttämään, niin luonnisti se heille liiankin hyvin. Mesikämmen oli selvään älynnyt, että rouva Gammit oli aikonut häntä hätyyttää. Eukon aikeista ei voinut olla epäilystä. Mutta ne eivät olleetkaan onnistuneet. Hän ei siis ollut mies, kuten karhu jo oli vähältä luullut, vaan toden teolla todellinen nainen. Se palasi takaisin seuraavana yönä ja oli lujasti päättänyt, etteivät mitkään kiljumiset, luudat, liehuvat hameet eivätkä räjähdykset saisi häntä säikyttää asiaansa ja porsaanpaistiaan heittämään. Se tuli varhain; eipä kuitenkaan sattunut tulemaan varhemmin kuin rouva Gammitin varustukset valmistuivat, sillä tämä oli tavalla tai toisella arvannut sen aikeet ja käyttänyt aikansa hyvin.
Valkoisen porsaan lätti oli navetan nurkassa ja ullakon toisen pään alla. Aivan sen paikan päältä, josta karhun täytyi kiivetä ylös, jos mieli lättiin päästä, rouva Gammit oli ullakon permannosta ottanut pois useita löysiä lankkuja, joista se oli kyhätty. Tämän aukon ääreen hän jo iltayöstä oli varustautunut turvalliseen väijytykseen, vieressään kolme sankoa tulikuumaa vettä. Sangot oli kiedottu monenkertaisiin peittoihin, saaleihin ja heiniin, jott'eivät päässeet jäähtymään. Ja kaiken lisäksi hänellä oli käsillä heinähankokin, voidakseen sillä sysätä vihollisen alas jos se panisi pahakseen hänen hyökkäyksensä ja kiipeisi ullakolle juttua tekemään.
Rouva Gammitia ei ehtinyt nukuttamaan, ei hän edes ehtinyt odotustaan pitkäksymään, niin varhain karhu tuli. Valkoinen porsas oli vielä valveilla sekin, levottomana ja kummissaan siitä tavattomasta hommasta, jota lätin ullakolla oli pidetty. Se asteli levottomana edestakaisin ja näki sitten raoista, kuinka navetan oven pimitti kamala musta haahmo. Se ei menettänyt sekuntiakaan, vaan paikalla koroitti joka äänensä ja päästi taas korvia vihlovan hätähuudon, joka kahdesti ennenkin oli osoittautunut niin tehokkaaksi.
Karhu pysähtyi vain hetkeksi, tutkaistakseen tilannetta sillä ainoalla silmällään. Rouva Gammit ei uskaltanut paljon hengittääkään. Sitten se, melkein ennenkuin eukko oikein käsitti, mitä oli tekeillä, jo oli aivan hänen allaan ja kiipesi lättiin. Valkoisen porsaan kirkuna kävi kahta kovemmaksi herättäen eukon toimeen. Hän sieppasi höyryävän sangon kääreistään ja heitti sen alla liikkuvan hämärän olennon päälle.
Syttyi paikalla outo, sekava, peloittava meteli, josta valkoisen porsaan kiljuna kuului ohuena ja säälittävänä. Joutumatta katsomaan, mitä jo oli aikaan saanut, rouva Gammit sieppasi toisen sangon ja kumartui eteenpäin toiseen iskuun. Höyrypilven läpi hän näki karhun hätäisesti tapailevan lätin seinää ja vimmatusti kynsivän pois päästäkseen. Selvää oli, että se oli saanut turkkiinsa, mutta eukko päätti antaa sille vielä perusteellisemman löylyn, kun nyt kerran oli siihen ryhtynyt. Nojautuen kauas eteenpäin hän heitti kamalan aseensa suoraan karhun mahtaviin takamuksiin, juurikuin nämä luiskahtivat seinän yli. Mutta samalla hän itsekin menetti tasapainon. Harmin kiljauksella hän putosi suoraan sikolättiin.
Rouva Gammitin onni oli kuitenkin semmoinen, ettei se hylännyt häntä tälläkään synkällä hetkellä. Hän putosi suoraan porsaan selkään. Tämä masensi tärskähdystä, eikä porsaskaan, kumma kyllä, ruhjoutunut. Aivan mielettömänä kaikista päälleen kasautuneista hirmuista viimeksimainittu hurjistuneena hyppäsi eukon hameitten alta ja syöksyi lätin poikki seinästä seinään niin vimmatusti, että sekä porsas että lätti olivat siitä tuhoutua.
Hieman hengästyneenä, mutta ylpeällä tietoisuudella siitä, että oli saanut suurenmoisen voiton, rouva Gammit kompuroi jaloilleen ja ravisteli itsensä entisilleen. Karhu oli kadonnut. Eukko katseli hämmästyen porsaan herkeämätöntä karkailua.
»Voi raukkaa!» hän sitten säälitellen mutisi, »varmaan siihen sattui sitä kiehuvaa vettä! Mutta kyllä kai se siitä pian tointuu. On kai se joka tapauksessa hiukan parempi, kuin joutua karhun revittäväksi ja syötäväksi, on aina!»
Rouva Gammit oli nyt vakuutettu siitä, ettei tämä karhu häntä enää häiritsisi, ja hän vahvasti toivoi, että sen kuumavesi-kokemukset olisivat opiksi niille muillekin karhuille, joitten hän luuli mökkinsä ympärillä luimistelevan. Ja toteutuivatkin hänen rohkeimmatkin toiveensa. Palaneet paikat kirvellen ja kaikki ennakkokäsityksensä naisesta mullistettuina karhu viipymättä lähti toisille etäämmille metsästysmaille. Suuri osa sen karvasta lähti laikoittain ja monet ajat se senjälkeen halveksi itseään.
Kun ei enempään kuin viikkoon tapahtunut sen koommin rosvoretkiä navettaan eikä kanakoppiinkaan, eikä puutarhassakaan enää näkynyt karhunjälkiä, niin rouva Gammit älysi, että hänen voittonsa oli pysyvä, ja hän ilostui siitä niin, että mielihalulla tyytyi viikkoiseen kalkkunaruokaansakin. Eräänä hivelevänä aamuna, sulotuoksuisen tuulen humistessa metsässä, hän sitten lähti viemään takaisin Joe Barronin pyssyä.
»No kuinka se luonnisti, rouva Gammit?» kysyi naapuri uteliaana.
»Kyllä karhut saivat kyytinsä, herra Barron!» eukko vastasi. »Mutta pyssy sitä ei tehnyt, vaan kiehuva vesi. Sen minä olen tullut huomaamaan, että kiehuvaan veteen voi aina luottaa!»
»Minä toivon, että te sentään tulitte pyssynkin kanssa juttuun, vai?» kysyi naapuri.
Rouva Gammitin äänessä oli empivä soinnahdus.
»No niin, herra Barron, minä kiitän teitä kovin pyssyn lainasta. Hyvää te sillä tarkoititte. Mutta minä tahtoisin vähän varoittaa teitä. Älkää luottako tuohon pyssyyn liikoja, taikka vielä saatte sitä katua. Se ei käy siihen, mihin sillä tähtää.»