I.
Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo — pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata kohti riippuen.
Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä avaran astiakaapin hyllyillä.
Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan syrjällä hiljalleen porisemassa.
Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta, joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin, kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään, saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle — tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni lumikokkareita.
»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»
Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.
»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja kapineita poimimassa?»
Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan nälänkuoliaana.»
»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä teen sinulle seuraa.»
Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti höyryävän padan kantta.
Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.
Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.
»Mandy, koetaskin avata ovi!» kuiskasi äiti, astuen sukkelaan lieden ympäri hänen rinnalleen ja tarttuen häntä käsivarteen.
Mutta nuoren immen leikkivän lapsellisen itsepäisyyden alla piilikin uljas tyyni rohkeus.
»Joutavia, äiti!» hän vastasi matalalla äänellä. »Se luultavasti on joku, joka on vilusta puolikuolleena ja joka ei enää kykene kunnolla kolkuttamaan. Meidän täytyy avata ovi. Me olisimme katalia, ellemme sitä tekisi.» Mutta kesken puhettaan hän juoksi makuuhuoneeseen ja palasi taas paikalla, rihla kädessään. Ovelle mennessään hän tyynesti avasi patruunapesän katsoakseen, oliko patruuna paikallaan, ja livautti sen sitten kiinni kovalla naksahduksella, joka tarpeen mukaan saattoi olla vieraalle varoitus.
Välittämättä äitinsä kiihkeistä kielloista Amanda vasemmalla kädellään tavoitti salpaa, pysyen kuitenkin ovesta niin loitolla kuin suinkin ja pitäen rihlaansa varalla, niin että se silmänräpäyksessä saattoi lentää poskelle. Mutta ennenkuin hänen sormensa saivat salpaan koskeneeksi, kohosi se itsestään kammottavalla tavalla hitaasti haastaan ja jykevä ovi lensi auki. Amandan ensi mielijohde oli syöksyä sitä vastaan ja koettaa salvata se kiinni salaperäiseltä tulijalta. Mutta ennenkuin hän sai sen tehneeksi, sattui hän näkemään vieraan ja hämmästyen pysähtyi. Hänen edessään seisoi koko oven pimittäen valtava hirvi, jonka sarvet ulottuivat vielä ohi ovipielienkin, ja epäröiden pisti sisään suuren mustan turpansa.
»Ammu! Ammu!» huusi rouva Carson. »Se koettaa tulla sisään! Ammu, kuuletko!»
Mutta Amanda laski rihlansa alas ja puhkesi hermostuneeseen nauruun. Jännitys oli ollut lyhyt, mutta ankara, ja huojennus oli sanomaton. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka kamalan pelästynyt hän oli. Mutta hän ymmärsi vaistomaisesti eläimiä, sekä villejä että kesyjä; ja hän piti niistä kaikista. Ojentaen kätensä hän taputteli sen suurta anovaa turpaa.
»Pitäisikö minun ampua se, äiti? Eihän toki! Elä puhu semmoisia! Kas, kuinka se värisee. Sitä on ajettu takaa ja se on tullut meiltä turvaa pyytämään. Mikä on voinut säikyttää näin suuren eläimen?»
Rouva Carson oli nyt tointunut, mutta oli suutuksissaan, kun oli niin pahoin pelästynyt.
»Ellei sinulla ole sen vertaa järkeä, että ammut sen, Mandy, niin aja se ainakin pois ja sulje ovi sukkelaan. Koettakoonkin tulla sisään sotkemaan, kuuletko! Mikä hävytön elukka. Suljetkos sen oven paikalla! Päästät kaiken lämmön mäelle.»
Amanda nauroi rattoisasti.
»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi, jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla säikäyttänyt.»
Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä; mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä. Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta. Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.
Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.
»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy!
Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet.
Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö
jauhoja!»
Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson, jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut, niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta puoleksi huoneeseen.
Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.
Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia. Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa: »Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»
Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»
Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti, ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi, että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.
»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»
»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen, eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät. Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää. Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»
»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»
Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.
»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko päivää.»
Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me saamme sen sinne», hän vastasi.
»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.
»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo tuolta!»
Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen. Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi, taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.
He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle, mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat metsään.
»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat, niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään haluttanut jatkaa yritystään.
Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan. Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan. Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.
»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti, sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat sormensa, ennenkuin istui syömään.
»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä, joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on minun ajatukseni asiasta.»
»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä mielin, välttäen väittelyä.