II.
Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja. Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä, vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki, potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset. Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.
Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa, huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi, ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä. Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti, että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.
Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen, oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista. Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.
Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja rusinat unohtuivat.
Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia; ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet, korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse ollut tukkilainen.
»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»
»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!» vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään — jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.
»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi päätään.
»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille — ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon hoitoa kuin lapsikin.»
»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä vilpittömän hyväksyvänä.
»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä.
»Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»
»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»
Rouva Carson väänteli käsiään.
»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme! Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä, niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»
Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi, ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut pesukarhunnahkaiset turkit.
»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka pelästynyt sävy äänessään.
»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee», impi rauhallisesti sanoi.
»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti päättävästi.
Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.
»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni valmiiksi.»
Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi itkeä huolesta.
»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi. »Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti. Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi! mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen? Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen, joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle. Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»
Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»
Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»
Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.
»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi. »Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»
Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin kuumaa, väkevää teetä.
Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat häneen hämmästyneinä. »Ettepä te näytä niistä paljoa välittävän!» hän jatkoi.
Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.
»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää. Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»
Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.
»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat, oli samaa mieltä kuin äitinsä.