III.
Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa herkempi kuin älykkäinkään härkä.
Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili, lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin, käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan, kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan painumatta.
Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.
Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan. Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.
Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla. Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle. Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin, ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti moisen ajatuksen mielestään. Hänen kimppuunsa eivät mokomat hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.
Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa — hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi. Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.
Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.
Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen — että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.
Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross, jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä pyydettäisi ajamaan.
»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.
»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä ajaisi kukaan muu kuin minä.»
»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin itse kävi istumaan.
Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella. Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta, että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa, ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli sangen hauskaa.
Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät, ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa. Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.
Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.
»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»
»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»
»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»
»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.
»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda vastaan kärsimättömästi.
»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy
Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»
»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»
Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla toinen, hieman matalampi.
Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.
»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross. Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa alle, kunnes tapasi colttinsa perän.
Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa, pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.
»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»
Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen mieleensä.
»Ehkä ne ovat ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»
»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»
»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen.
»Mutta kestääkö sitä juhtanne?»
Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti haluavan käydä vihollistensa kimppuun.
Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös, se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko? voisitteko te?»
»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»
Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.
Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja ilmeisen kiihkeästi.
»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»
Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.
Amandan sydän seisahtui. »Hyvä Jumala!» hän huohotti. »Se on isä!»