IV.
Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia, mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia. Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan. Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.
Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.
Sudet olivat syöksyneet eteenpäin, mutta eivät olleet vielä juuri siihen määrin rohkeuttaan kannustaneet, että olisivat hänen kimppuunsa käyneet. Kolme niistä seisoi ja tuijotti häneen hampaat irvissä, vihrein silmin. Salamannopea kirveen sivallus vakuutti niille, että mies vielä oli liian vaarallinen, ja ne vähän peräytyivät. Ne tiesivät, että niillä oli aikaa odottaa. Mutta niitä ei haluttanut odottaa. Pari kolme istahti lumelle pettyneen näköisinä ja alkoi kärsimättömyydessään ulvoa — ehkäpä kutsuakseen muitakin sukulaisiaan avuksi, lopettaakseen saaliin paikalla.
John Carsonin mieleen välähti ruma pelko, että hän ehkä oli säärensä taittanut — ettei hän, kipujen uuvuttamana ja salakavalan pakkasen jäätämänä, lopulti jaksaisi torjua päältään pelkurimaista susiparvea. Pamppailevin sydämin hän tunnusteli sitä paikkaa, jota särki. Pian hän oli selvillä siitä, ettei luuta ollut murtunut. Mutta selvää oli, että hän oli venähdyttänyt jonkun suurista säärijänteistään. Kauanko, hän ihmetteli, hän mahtaisikaan viipyä matkalla kotia kompuroidessaan ja syli syleltä, tunti tunnilta, perässään vetäen voimatonta jalkaansa, taistellen susia vastaan, jotka kävisivät vain rohkeammiksi hänen kurjan tilansa huomatessaan? Hän puri hammasta ja päätti ryhtyä taisteluun, riisui jaloistaan lumikengät, jotka nyt olivat hyödyttömät, ja nousi toiselle jalalleen, ehjää lumikenkäänsä kainalosauvana käyttäen. Suoriutuisiko hän yrityksestä? Ainakin hän aikoi ponnistaa viimeiseen saakka.
Hänen siinä seistessään ja oikoessaan jäseniään sankarimaisen vihan vallassa, kantoi hänen korviinsa äkkiä kulkusien helinää. Hän päästi julman huudon. Naisen ääni ja miehen vastasivat. Hänen ihmeekseen oli naisen ääni Amandan. Mutta hänen hämmästyksensä muuttui aivan mielenhämmennykseksi, kun minuutin perästä tien mutkan takaa ilmestyi valtava hirvi, joka voitokkaasti kaaloi kinoksien läpi ja perässään veti kuormattua laitarekeä. Sudet levottomina peräytyivät takaisin tämän kumman ilmestyessä, Laitareestä pamahti laukaus ja pian toinenkin, ja yksi susista kaatui ja potki maassa ääntä päästämättä. Muut kääntyivät ympäri ja pakenivat metsän peittoon sitä kyytiä, että maha lunta viisti. Siinä samassa kummat ajoneuvot pysähtyivät aivan hänen eteensä, hirvi korskuen ja päätään pudistaen, ikäänkuin vaatien koko voiton kunnian itselleen.
»Isä! isä!» huusi Amanda äänellä, joka jo värähteli hermostuneen itkuunpuhkeamisen rajoilla, hypäten samalla reestä ja kaaloen hänen luokseen, »mitä — mitä on tapahtunut?»
John Carsonin rehevä rintanauru tyynnytti häntä.
»Ei muuta kuin pieni kuperkeikka ja venähdytin sääreni», hän sanoi. »Mutta satuitpa sinä oikealla ajalla paikalle, Siis, sinä ja tuo sirkuksesi. Niillä kehnoilla oli oma mielensä siitä, kuinka minut piti parantaa, ja kun emme voineet siitä sopia, niin tässä oli syntyä tappelu.»
»Voi, isä!» kuiskasi Amanda. Ja ajatellessaan sitten, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jatkanut matkaa suoraan kotia, Mustan joen tielle ensinkään poikkeamatta, hän tuli niin liikutetuksi, että istui lumelle ja alkoi itkeä.
»Älä nyt! Älä pelkää, sydänkäpyni!» pyyteli isä häntä huolestuneena. »Se on kaikki ollutta ja mennyttä. Ne menivät hiiteen kaikki. Ja kaikki on taas hyvin.»
»En minä luule neiti Carsonin pelkäävän», sanoi Alec Ross kuivakiskoisesti. »Hän on urhoollisin nainen, mitä on maan päällä. Mutta hän on vähän liiaksi rasittunut. Tulkaa, neiti Carson, jos tahdotte kääntää elukkanne ympäri, niin autamme isänne rekeen ja viemme hänet kotia niin sukkelaan kuin suinkin.»
Kotomatka ei tuntunut pitkältä Alec Rossista sen enempää kuin Amandastakaan; eikä iso John Carsonkaan kaikista tuskistaan huolimatta näyttänyt ikävystyvän. Vaikkapa hänen kasvonsa tuon tuostakin kalpenivatkin laitareen kinoksissa kallistellessa ja tuskain sitä myöten vihloessa, niin ei sitä paljoakaan huomannut, ja hänen miehuullinen äänensä pysyi rattoisana kuin ennenkin. Paljon hän kyseli, paljon hänelle piti kertoa, ennenkuin hän käsitti, minkä onnellisen ihmeen johdosta Amanda niin täperimmällä hetkellä oli hänen avukseen saapunut. Kun heidän kulkusiensa helinä ja puheensa saivat rouva Carsonin ovelle lähtemään ja hän hämärässä valossa näki Amandan ja nuoren Rossin melkein nostavan hänen miehensä reestä, syöksähti hän parkaisten ulos lumeen. Mutta säikähdys pian vaihtui kiitollisuuteen ja iloon, kun hän kuuli, miten hänen miehensä oli pelastunut.
Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa jyrkästi.
»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.
»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»
»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.
»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?» kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti? Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»
»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin paljoa ajastaan.»
»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme pidämme teidät, se on varma.»
Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.
»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä Settlementiin kuin jäädä tänne.»
»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.