I.
Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi — taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac Phairrsonin kotiin ja linnaan.
Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta, jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis, karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta — kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä, tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava porsas.
Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille, kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta nenä-ääntä honk-ka, honk-ka-honkk ja nurkan takaa tuli uteliaana näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli, kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen. Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson, kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.
Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta. Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla: »Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»
Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta, mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.
Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi, ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää, että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta, älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua. Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että siitä olisi vastusta.
Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin», ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.
Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille, jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian kovaan nipistäisi.
Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.
Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus. Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä, pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi, sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi oli kylläkin suuri suosio.
Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä, mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi, niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin, eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!
Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota. Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi, jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli, samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.
Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko tynnörillään tuvan nurkassa.
Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.
Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen. Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä, peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta. Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman huolissaan.
»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.
»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta mahdottoman utelias se on, se on vissi.»
Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän, läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen. Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti sitä suurena kunniana.
»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa. Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä huolta.»