II.
Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta, jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.
Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan, alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä vaienneitten raamien keskellä kokous.
»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.
Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen. Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä. Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.
»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»
»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin Mac Phairrson paranee!»
Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —
»Sitä juuri minä toivoin teidän ehdottavan, herra Mac Allister. Tiedättehän te, etteivät ne tule siellä yksin toimeen. Ne eivät kauan olisi onnellista perhettä. Ne alkaisivat tapella ja toinen puoli heittäisi tuota pikaa henkensä.»
Seurasi hetken aprikoitseva äänettömyys. Sahassa ei ollut lupa polttaa tupakkaa, mutta suussaan sitä piti joka mies. Jimmy Wright pani merkille kahdeksan jalan päässä olevan äsken sahatun lankun kirkkaan pinnan ja erehtymättä sylkäisi aivan keskelle ja kohauttaen sitten housujaan huomautti —
»Antaa pomon ja Pojan päättää. He sen parhaiten ymmärtävät.»
»Se on oikein, Jimmy! Me siis sovimme asiasta!» sanoi Musta Angus. »Mitä minuun tulee, niin minun mieleni tekee papukaijaa ja porsasta. Se se vasta on lintu, tuo Ananias-ja-Safira. Ja porsas — Ebeneseriksihän sitä sanoo Mac Phairrson — se on niin viisas, että sitä pitää nauraa vallan katketakseen. Ja niin siisti — siisti kuin viini prouva. Ne kaksi minä haluaisin saada mökkiini. Ja otan minä vielä kolmannenkin, jos se on tarpeellista.»
»Sitten teidän olisi parasta ottaa pesukarhukin, herra Mac Allister», sanoi Poika. »Se ja Ebeneser pitävät kovin toisistaan ja niiden tulisi ikävä, jos ne erotettaisiin.»
»All right. Pesukarhu minulle!» vastasi päällysmies. »Minkä eläimen
Poika itse ottaa?»
»Minä odotan, että näen, mitä nämä muut pojat tahtovat», vastasi Poika.
»Minä pidän niistä kaikista, ja kaikki ne sangen hyvin tuntevat minut.
Minä otan, mitä jää.»
»No sitten», sanoi Jimmy Wright, »otan minä Susannan. Se kirottu hirvenvasikka on ainoa koko joukosta, jonka kanssa minä tulisin toimeen. Se näyttää niin vähämieliseltä ja pitävän minusta!» Ja taas hän pani merkkinsä lankun puhtaaseen pintaan.
»No, minä ja minun muorini, me otamme mielihyvällä ne molemmat valkoiset kissat!» tokaisi siihen harmaaparta ukko Billy Smith. »Akka sanoo, ettei sen kauniimpia kissoja ole koko maakunnassa. Ehkä ne eivät ikävysty meillä niinkuin jossakin muualla, kun meidän mökkimme on niin lähellä Mac Phairrsonin siltaa ja ne itse koko ajan näkevät, ettei saarella enää ole ketään!»
»Pätkästä ei kukaan ole puhunut mitään!» muistutti Poika. Koira oli yleiseen suosittu ja puolenkymmentä tarjoutui paikalla sen ottamaan.
»Mikko saa koiran!» päätti päällysmies, katkaistakseen kaikki väittelyt.
»No sitten minä otan sen ison ukkohanhen», sanoi Kalju Pallen, yksi niistä, joiden täytyi Pätkästä luopua. »Eipä olekaan paljon niin viisaita koiria kuin se on.»
»Niin, on ainakin sinulla siitä paljon opittavaa, Kalju!» myönteli päällysmies. Nauru kiersi miehestä mieheen Kaljun kustannuksella. Sitten ei muutamaan sekuntiin kuulunut muita tarjoomuksia.
»Ei kukaan näy huolivan Rasvalöllö parasta eikä Luupussista!» nauroi Poika. »Ne eivät kumpikaan ole seuramiehiä. Mutta Luupussilla on hyvätkin puolensa. Se näkee pimeässä; ja se on kovin tarkka hoitamaan omat asiansa. Rasvalöllöllä on koko joukko älyä, mutta se on semmoinen jörö, ettei näytä sitä kenellekään muulle kuin Mac Phairrsonille itselleen Taitaa olla parasta, kun minä otan ne kummankin, minä kun tunnen niiden heikkoudet.»
»Eikös siellä ole ketunpoikakin?» kysyi päällysmies.
»On kyllä, Porkkana; mutta jääköön se saareen», vastasi Poika. »Jos joku teistä käy joka päivä heittämässä sille ruokapalan, niin ei se muuta kaipaa. Pahaa se ei voi tehdä, eikä se poiskaan pääse. Se on niin arvostaan pitävä, ettei kenelläkään olisi siitä iloa!»
Kun oli näin pitkälle päästy, niin kokous hajaantui, jatkaakseen istuntoa Mac Phairrsonin saarella, jonne otettiin mukaan köyden pätkiä, riimu ja pari kaurapussia. Perheen jäsenet, epämääräisen levottomuuden valtaamina isäntänsä pitkän poissaolon johdosta, tulivat melkein kaikki alas sillalle uteliaina katsomaan, keitä tuli — tosiaan kaikki, lukuun ottamatta kettua, joka hiipi mökin taa; Rasvalöllöä, joka peräytyi laatikkoonsa; ja Luupussia, joka jäi nurkkaansa halveksivan välinpitämättömänä. Muut silmäilivät joukkoa levottomina, mutta rauhoittuivat pian nähdessään Pojan heidän kerallaan. Ne todella kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen niin lähelle kuin suinkin, lukuun ottamatta Pätkää, joka kierteli tuttaviaan tervehtimässä, ja James Edwardia, joka peräytyi siikemmäksi siivet koholla ja ylpeästi kähisten, niinkuin muka ei sallien minkäänlaisia vapauksia.
Jimmy Wright teki ensi yrityksen. Hän oli keksinyt sen tempun, että oli tuonut vähän suolaa taskussaan. Siinä sivussa huomauttaen, ettei hän aikonut panna sitä sen hännän päälle, hän tarjosi kourallisen vapaalle Susannalle. Kömpelö eläin puhalsi enimmän osan tuuleen isohenkisellä korskahduksella, mutta muutti sitten mieltään ja nuoli ahneesti suuhunsa ne muutamat rakeet, mitä oli jäänyt. Päätellen sitten, että Jimmy oli miellyttävä mies, josta saattoi jotakin toivoa, se salli hänen sujuttaa kaulapannan kaulaansa ja vastustelematta taluttaa itsensä sillan yli.
Musta Angus sitten teki esityksiään Ebeneserille, jonka selässä pesukarhun poikanen istui. Ebeneser kallisti niille korvansa sekä arvontunnolla että epäilykselläkin, mutta ei suostunut liikahtamaan tuumaakaan Pojan vierestä, ja Musta Angus ymmällään kyhni päätään.
»Taitaa olla suotta lähteä sitä taluttamaan!» hän mutisi.
»Niin, kyllä teidän täytyy kantaa se sylissänne, herra Mac Allister», nauroi Poika. »Hyvä asia, ettei se ole vielä sen suurempi. Mutta kas tässä, ottakaa Ananias-ja-Safira ensin. Jos se rupeaa ystäväksenne, niin vaikuttaa se paljon Ebeneseriin.» Ja sievästi hän siirti papukaijan omalta olaltaan, jonne se paikalla oli paennut hänen tullessaan, päällysmiehen korkealle olkapäälle.
Lintu oli hetkisen ymmällä. Se painoi alas höyhenensä, kunnes näytti aivan silolta ja säädylliseltä ja ojensi itseään kauas ulospäin, ikäänkuin hypätäkseen takaisin entiselle istuinpaikalleen, Mutta kun toinen siipi oli leikattu niin se ei uskaltanut. Sillä oli ollut riittävästi kokemusta niistä kamalista lepatuksista ja kuperkeikoista, joiksi lento kävi, kun oli vain toinen siipi kunnossa. Kääntyen pois Pojasta se katsoa killisteli Mac Allisterin nenää pahalla vilkumattomalla silmällä. Ehkä se aikoi purra sitä. Mutta samalla Mac Allister kohotti valtavan kätensä silittääkseen pelottomasti sen päätä, aivan yhtä pelottomasti kuin ei sillä vähääkään olisi ollut noukkaa, jolla vaikka purra puhki saappaat. Tämä rohkeus teki siihen suuren vaikutuksen, se kurlutti kurkussaan ja otti suuren peukalon sirosti leukainsa väliin niin hellävaroen, ettei ruusun lehdelle olisi vikaa tullut. Jaha, se paikalla päätteli, tämä mies oli hänen mielensä mukainen, ja hänen kätensäkin haisi aivan kuin olisi se ollut Mac Phairrsonin oma käsi. Pudottaen peukalon pienellä tyydytyksen rääkäyksellä se vikkelään kulki sivuittain ylös ja alas Mac Allisterin olalla ja oli aivan kuin kotonaan.
»Kas vain, mutta se taisikin mielistyä teihin, herra Mac Allister!» huudahti Poika. »En ole milloinkaan ennen nähnyt sen tekevän noin.»
Päällysmies naurahti ylpeänä.
»Ananias-ja-Safira kai kuuluu hienohelmoihin, vai mitä?» kysyi Kalju
Pallen, katsoen viekkaasti toisiin.
»Kyllä se on naisväkeä!» vastasi Poika. »Niin sanoi Mac Phairrson!»
»Siinä se!» sanoi Kalju. »Niin kaikki naisväki hullaantuu tähän meidän päällysmieheemme. Katsokaas nyt!»
»No nyt Ebeneser!» keskeytti päällysmies, puheenaihetta vaihtaakseen. »On parasta, kun Poika antaa sen minulle, ehkä se pitää sitä suosituksena.»
Juhlallisena Poika kumartui lattiaan, työnsi pesukarhun penikan syrjään ja otti porsaan syliinsä. Ebeneser hämmästyi, sitä kun ei oltu milloinkaan ennen pidelty sylikoirana, mutta ei se kuitenkaan vastustellutkaan, ojensi vain säärensä aivan kankeiksi, niin että sitä oli koko vaikea pidellä. Päällysmiehen suureen syliin pantuna se kohotti kärsänsä suoraan ilmaan ja päästi kimakoita kiljauksia; mutta huomatessaan sitten Ananias-ja-Safiran, joka rauhallisena istui anastajansa korvan alla, sekin jonkin verran rauhoittui, eikä enää inttänyt sitä eikä tätä. Se ei kuitenkaan voinut hyväksyä näin selittämätöntä ja kerrassaan halventavaa asentoa, jonka vuoksi se piti kärsäänsä jäykkänä pystyssä niin korkealla kuin suinkin ja sulki tiukkaan pienet silmänsä, ikäänkuin odottaen jotakin uutta kohtalon kolausta.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, arveli Musta Angus. Ebeneserin suvaitsevaisuus ja Ananias-ja-Safiran suostuvaisuus hänen mielestään ilmeisesti kohensivat hänen arvovaltaansa.
»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli niinkuin pitikin.
»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle olalle.
»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu, herra Mac Allister», nauroi Poika.
»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!» vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen, etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti, Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira, kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta! Missä ukko!»
Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa. Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien. Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon kättä kurottaen ja tipu tiputtaen vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla, satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!» hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.
Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti. Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.
»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.
»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»
»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!» sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.
Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin kainaloon.
»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan, kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —
»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»
»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me sovimme.»
James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.
»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.
»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»
Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään, pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson koskaan antanut kaivaa.