III.
Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä. Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä, kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä? Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän syksyisen hämärän vuoksi.
Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin; sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.
»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»
»En minä ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua. »Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista — se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta. Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on, pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»
Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti, korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä kotiatulon.
»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle. Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.
»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen pettymystään.
»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia, joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja salli hänen silitellä itseään.
Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.
»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä tahtoisin tietää, miten minä saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»
»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa voisi olla!»
Juuri nyt kuului kuitenkin porttikellon kalina ja huutoja —
»Ohhoh, herrajesta! Jumppi Jimmy! Ohhoh, Poika! Missä ukko?»
Mac Phairrsonin riutuneet ja harmaantuneet kasvot loistivat. Sukkelaan hän nilkutti ovelle, nähdäkseen Pojan jo olevan sillalla porttia avaamassa. Hänen ihmeekseen astui sieltä saarelle itse päällysmies, Musta Angus, olallaan kirkkaan kimalteleva Ananias-ja-Safira kaikenlaisia rumia sanoja kirkuen — ja kukapa muu hänen kannoillaan kuin Ebeneser ja rengashäntäinen pesukarhun penikka. Vanha tukkimies hämmästyi niin, että pudotti toisen kainalosauvoistaan. Sen sijaan, että olisi mennyt sillalle tulevia vastaan, hän senvuoksi putosi istumaan ovipielessä olevalle penkille ja odotti. Ja pian saapuikin tuo omituinen kulkue. Mac Phairrson tunsi Mustan Anguksen mahtavasti puristavan kättään, Ebeneserin, joka oli kovin kasvanut, tonkivan polviaan ja tyytyväisenä rohkaisten, ja Ananias-ja-Safiran vanhaan tapaan kiihkeästi kapuavan ylös paitansa rintaa.
»Kas niin, niin, oleppas nyt, vanha kumppani», hän mutisi porsaalle, toisella kädellään sen korvia hypistellen, toisen linnulle antaen, tämän ihastuneesti nokassa pideltäväksi ja tunnusteltavaksi, pesukarhun tätä katsellessa kirkassilmäisellä, syrjäisellä mielenkiinnolla.
»Angus», sanoi nyt vanha tukkimies, yrittäen sanoa jotakin kiitokseksi, »sinä älyät ihmeellisesti, kuinka järjettömiä luontokappaleita on pideltävä — ei siltä, että Ananias-ja-Safiraa kukaan voi oikeudella sanoa järjettömäksi, eipä tietenkään — ja minä vannon, etten minä olisi koskaan saanut niitä kautta kesän näyttämään noin siisteiltä ja sileiltä. Minä luulen —»
Mutta mitä hän luuli, se jäi kun jäikin sanomatta. Alas hänen sillalleen laskeutui juuri toinen ja vielä suurempi kulkue kuin Mustan Anguksen. Ensimäisenä, parhaillaan jo portista tulemassa, hän näki Jimmy Wrightin, joka talutti honteloa hirven mullikkaa, ja hän tunsi tämän Susannaksi. Aivan hänen takanaan tuli ukko Billy Smith, sylissään molemmat valkoiset kissat, Melindy ja Jim; ja sitten Kalju Pallen, kainalossaan pitkä peitemytty. Heidän perässään tulivat sahan muut miehet, kasvot tervetuloa loistaen. Mac Phairrsonin koko ruumis vapisi, suuret kyynelet herahtivat hänen silmiinsä ja kurotettuaan kättään pudonneen kainalosauvansa maasta ottaakseen hän nousi ylös. Kun vieraat tulivat ja häntä sydämellisesti tervehtivät, ei hän löytänyt sanoja, mitä vastaisi. Kalju laski myttynsä varovasti maahan ja kaikella kunnioituksella kehi sen auki. Ulos astui ylväs James Edward ja kohotti päätä ja siipiä huolestuneena honkk-a-honkaten. Heti Mac Phairrsonin nähtyään se tuli ja seisahtui aivan hänen viereensä, mutta se olikin enintä, mitä ylpeä ukkohanhi alentui innostusta osoittamaan. Kissat sillävälin kehräten hankasivat itseään vanhan isäntänsä säärtä vasten ja Susanna haisteli häntä äänekkäällä, hyväksyvällä korskahduksella. Mac Phairrsonin kurkku alkoi liikkua, sitten koko naama. Kuinka toisenlainen tämä kotiintulo oli kuin hän oli odottanut! Tässä oli, voi ihmeitten ihme, koko rakastettu perhe hänen ympärillään! Kylläpäs pojat olivat olleet hyviä! Hänen täytyi yrittää heitä kaikkia kiittää. Oikaisten itseään toisen kainalosauvan nojaan hän koetti heille tulkita sanomatonta kiitollisuuttaan ja iloaan. Turhaan hän jonkun sekunnin ponnisteli, nielläkseen alas sen, mitä kurkkuun pyrki. Sitten hän jättiläismäisellä ponnistuksella sai sanotuksi: »No hel-vetti, pojat!» putosi istumaan ja kätki vettyvät silmänsä Pätkän tuuheaan turkkiin.