ISON AUTION JÄRVELLÄ.
Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa, jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse — kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään, että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien jalkainsa tallata.
Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa, kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut, se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka; mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.
Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä vimmatusti.
»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»
Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat, ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä päässä.
Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.
Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä, huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin, hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.
Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn. Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan, jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.
Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja vaipui uneen.
Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat. Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä, keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen, siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt, ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon» aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.
Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.
Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi. Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä. Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä, että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan kesken katkennutta untaan.
Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo! mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri, kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi hänen helmainsa alle piiloon.
Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä. Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui, että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään, ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.
Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea, Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa. Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi. Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena, vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.
Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa. Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti, oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään »Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.
* * * * *
Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan, isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa, niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan. Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.
Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään, meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata, hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi, ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella, jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.
Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän heidän edellään, mutta kauempana järvellä.
»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista tai vioista.
»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»
»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.
»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli. »Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»
»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.
Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen, puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin — joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.
»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa aaltoa vastaan.
»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»
»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä sanon, kun sinne päästään.»
Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.
»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.
Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja istu hiljaa. Minä se tämän kanootin suunnan määrään.»
Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.
»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi maailmanlopun narriksi!»
»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan. »Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä olen aina pitänyt murmeleista.»
»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!» pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti, ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus unohtaa uhkauksensa.
»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme. Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa. Minä vien sen kotia Mandy Annille.»
Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.
»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän voihkasi.
»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja otti lapsen syliinsä.