III.
Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä, lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.
Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa, aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula, joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi, koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine, ennenkuin se alkoi selkään sopia.
Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin ennättäisi.
Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään. Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen, liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä kirpeän soinnahtelun.
Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys, joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta; ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.
Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta. Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään, vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.
Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt, ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase. Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä. Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut. Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten, että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.
»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen raivion edessään.
Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä kuitenkin muutaman askelen päässä.
»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan, kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.
»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa niistä pienokaiselle kelpo turkki!»
Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään, että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta, etteivät ne häntä huomaisi.
Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään; tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.
Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka sai hänet pysähtymään. Miksi sudet niin pelkäsivät mennä mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen! Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta — vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään. Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi, että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin. Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.
Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä, työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa. Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne kauhun mielettömyyden huudot.
Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!
Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan. Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.
Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa. Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan. Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään, ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän. Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.
Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti ja huudahti —
»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»
»Isä! Oi isä rakas! Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.
»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»