IV.
Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti, väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi. Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki oli rauhallista, niin Taavi sanoi —
»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin? Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»
»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»
He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui ovensuuhun tuolille.
Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin syliin.
»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden mukaisesti, samalla peitellenkin.
»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen; ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»
Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.
»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi
Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»
»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä olet tahrannut housusi noin vereen?»
»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»