ROUVA GAMMIT JA PIIKKISIAT.
»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan kysymään neuvoa.»
Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään — vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.
»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»
Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.
Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut, että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla, ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.
Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen, hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.
Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan, merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos. Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat, tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen, juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.
Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.
»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka epäröiden.
Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä semmoisesta kysymyksestä.
»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai pitäisi tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt. Jos minä mitään tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»
»Niin aina, kyllä teidän pitäisi tietää niistä enemmän kuin minun!» myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia asioita.
»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään vakavaa ikävyyttä!» yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa vapautumaan mieltään painavasta taakasta.
Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä kysymään teiltä neuvoa, ellei asia olisi vakava, herra Barron?» Ja eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät kumminkaan käsitä mitään.
Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen kanssa:
»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on käynyt hullusti?»
Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.
»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville, mikä niitä vie.»
Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.
»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille. Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat ne munat, joita te ette saa?»
Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.
»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.
»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja kaikesta sydämestään.
»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.
»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään, »että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen väärttiäkään.»
»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko, melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään minunkin päässäni. Niin aina, minä ajattelinkin, että jos ne kanat olisivat äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja vahtia, kun ne munivat, niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä en jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi, kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»
»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.
»Minun kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi. »Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä. Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan. »Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä matkoihini.»
»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni. Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka on viekas kuin portimo.»
»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta. »Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas skunkkeihin tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.
»Tiettä-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te ette näytä skunkeista tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»
Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.
»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.
»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse halua.»
»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan. Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai ei.»
Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.
»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.
Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein mielistelevä ilme, hän kuiskasi —
»Minä olen vähän ajatellut, että se voisi olla — huomatkaa se, etten minä väitä, että se on, vaan että se voisi olla —» ja hän piti nyt vaikuttavan paussin.
»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.
»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.
Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.
»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen ankariksi.
»Se saattoi olla piikkisika, joka otti ne teidän munanne, taikka vaikka mettiäinen!» vastasi Barron. »Mutta se ei ole luultavaa.»
Rouva Gammit sähähti pistopuheesta.
»Ehkäpä te», hän tiuskaisi, »sitten voitte sanoa senkin, miksi se on niin mahdotonta, että se olisi piikkisika. Minä näin navetan takana ison piikkisian vielä eilispäivänä. Mutta sitä ei voi sanoa teidän portimoistanne, eikä ketuistanne, eikä skunkeistanne, joista te olette niin varma, herra Barron.»
»Ei piikkisian välttämättä tarvitse olla munia varastamassa silti, vaikka se onkin navetan takana», sanoi ylämaan mies. »Ja oli miten oli, niin ei piikkisika syö munia. Sillä ei ole sensorttisia hampaita, joita semmoiseen ravintoon tarvitaan. Sille pitää olla semmoista, jota se voi jyrsiä, jotakin kovaa ja tukevaa — ja kaikkein mieluimmin hyvä sitkeä kuusen oksa, vaikka sen liha saakin siitä vähän makua. Ei, rouva Gammit, ei se ole piikkisika, joka teidän munanne vie, sen saatte uskoa. Ja kuta enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi minä olen, että se on portimo. Kun portimo oppii munia juomaan, niin se käy kovin viekkaaksi. Saattepa käyttää hyvin järkeänne, sen minä sanon, jos aiotte saada sen ansaan.»
Barronin tätä todistellessa hänen itsepintainen ja loukkaantunut vieraansa oli tullut täydelleen vakuutetuksi omien johtopäätöstensä oikeudesta. Pistopuhe se ratkaisi asian. Eukko tiesi nyt, että hän oli ollut kaiken aikaa oikeassa piikkisikoja epäillessään. Ja tämä varmuus lauhdutti äkkiä hänen kiukkunsa. Varmuus on aina niin lohdullista. Hän ei siis sanonut metsämiehelle vasten kasvoja, että tämä oli tietämätön houkka, vaan oli uskovinaan — muistaen tarvitsevansa hänen neuvojaan siitä, miten nuo kehnot piikkisiat oli ansaan saatava.
»Niin no, herra Barron», hän sanoi, ikäänkuin olisi mielisuosiolla myöntänyt väärässä olevansa, »jos otaksumme teidän olevan oikeassa — ja pitäisihän teidän tietää — niin kuinka te ottaisitte portimot kiinni?»
Mielissään tästä äkillisestä sävyisästä mielen maittamisesta ylämaan mies taas alkoi ajatella asiaa mielenkiinnolla.
»No siitä pian taidamme päästä selville!» hän sanoi luottavasti ja herttaisesti. »Annan teille kolmet pienet minkin raudat. Varmaan on teidän vajanne tai navettanne alla reikiä, vai missä kananne pesivät?»
»Onpa tietenkin!» vastasi rouva Gammit. »Eiväthän toki kehtaakaan mennä sisään etuovesta, aivan nokkani edessä, varastamaan, vai mitä?»
»Eipä tietenkään!» myönsi ylämaan mies. »Niin aina, pankaa nyt nämä raudat kolmeen reikään, aivan niskahirsien alle ja siten, ettei niitä huomaa. Mutta syöttiä niihin ei pidä panna, sillä muutoin herra Portimo paikalla alkaa epäillä. Ripotelkaa vähän olkia ja heinänsiemeniä ja muuta ruuhkaa päälle, niin että paikka näyttää aivan tavalliselta. Tehkääpäs tämä vain oikein, rouva Gammit; niin äkkiäpä on varas kiinni. Minäpä tuon raudat ja näytän teille, kuinka ne viritetään.»
Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan, mutisi hän itsekseen:
»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä, että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan portimolla ole semmoisia ollut.»
Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne menettänyt.
»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se säilyi piikeiltä!»
Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä vereksiä versoja.
»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.
Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi, että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin varpaille.
Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.
»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu, oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut. Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.
Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja, toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla, niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.
Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti, hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä, jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän hiipi akkunalle ja katsoi ulos.
Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua, elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.
Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan. Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät, vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.
»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet, ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät entistään kahta vertaa suuremmilta.
Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja katseli ympärilleen, missä luuta oli.
Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin. Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen pelastaa pönttönsä.
Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.
Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies, rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.
Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs päänsä jälleen piti puolensa.
»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin sitä yrittää! Mutta johonkin sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»
Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.
Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen. Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit hymyili tuikean hymyn.
»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi; ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään. Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se, johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti, pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä katosi navetan taa.
Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.
»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.
Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.
Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.
»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle, jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti löi siltä pään poikki.
Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä. Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin. Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan. Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.
Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka, edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.
Säikähtyneenä ja raivostuneena rouva Gammit potkaisi sitä, sen maassa nyökkäillessä ja kiemurrellessa kuin käärme. Hän ei tietysti osannut; mutta se osasi häneen. Erehtymättömän tarkkaan se sai hampaisiinsa hänen vankkain lehmännahka-kenkäinsä varpaan ja puri sitkeään nahkaan kiinni. Tämä oli rouva Gammitille täydellinen yllätys ja hän koetti hypätä taapäin. Mutta sen sijaan hän lensikin selälleen, kovasti parkaisten. Hänen jykevät kantapäänsä keikahtivat ilmaan ja hameet heilahtivat kasvoille, niin että hän oli aivan ymmällä. Mutta portimo vain piti kiukkuisesti kiinni kengänvarpaasta; jonkin tässä siis täytyi pettää. Ja se nauha petti, jolla ansa oli kiinni sidottu. Se katkesi rajusta tempauksesta. Raudat ja portimo lensivät yhdessä rouva Gammitin maassa makaavan pään yli. Ne lensivät isolla mäjäyksellä sikolätin seinää vasten, niin että porsas säikähdyksestä kiljaisi.
Ymmällään ja häveten rouva Gammit kompuroi pystyyn, pudisteli hameensa suoriksi ja katsoi ympärilleen, oliko erämaa yleensä nähnyt hänen tapaturmaansa. Ilmeisestikään ei mikään ollut sitä huomannut. Helpotuksen tuntein hän sitten katsoi alas häijyä pikku vastustajaansa. Portimo makasi tunnotonna, näköjään kuolleena. Mutta hän ei aikonut luottaa ulkonäköön. Ottaen raudat ja saaliin yhdessä heinähangon päähän hän kantoi ne ulos ja pudotti ne mökin nurkalla seisovaan sadevesi-tynnyriin. Puoleksi toipuen kylmässä vedessä kellertävä ruumis vähän aikaa väänteli tynnyrin pohjalla. Katsellessaan sitä rouva Gammit tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Oliko tuo Joe Barron sittenkin oikeassa? Portimotko ne perältikin olivat ottaneet hänen munansa? Mutta hän hylkäsi paikalla sen ajatuksen. Ei Joe Barronkaan sentään ollut kaikkitietävä! Eivätkö piikkisiat tehneet hänelle koko ajan kiusaa kuulumattoman julkeasti? Vai portimot!
»En minä sinua pyytänyt», hän itsepintaisesti mutisi, kääntyen sanoineen vesitynnyrin pohjalla makaavaan, liikkumattomaksi jäykistyneeseen eläimeen. »Vaan niitä kirottuja piikkisikoja, jotka varastavat munani. Mutta kelvottomia olette tekin, ja onpa mieleni hyvä, ettet enää pääse pahantekoon.»
Mielenliikutuksesta vielä väristen rouva Gammit kiireesti teki aamuaskareensa eikä suonut itselleen muuta aamiaista kuin puolenkymmentä tuimaa kuppia teetä imellyksineen. Vakuutettuna sitten siitä, että tynnyrin pohjalle jäänyt portimo niihin aikoihin jo oli varmasti ja pysyväisesti kuollut, hän onki sen pois ja viritti pyydyksen uudelleen navetan permannon alle. Toisen ansan hän kauan etsittyään löysi likavesipöntön pohjasta. Keventyneellä mielellä, kun se oli ehjä, hän puhdisti sen huolellisesti ja pani sen talteen palauttaakseen sen ajan tullen omistajalleen. Sitä hän ei enää huolinut virittää –– mieluummin hän olisi lyönyt sen mäsäksi, kunnioittaakseen Punatupsu-raukan muistoa.
»Minulle ei kelpaa semmoinen piikkisika-ansa, joka unohtaa tehtävänsä ja rupeaa kanoja pyydystämään», hän nurkui.
Hiljainen kesä-aamupäivä tämän jälkeen kului muitta seikkailuitta. Rouva Gammit puuhaili puutarhassaan tupansa takana, sieraimissaan kukkivan tatarvainion kuuma makea tuoksu, nakkasi maahan kuokkansa joka puolitunti ja juoksi navettaan suurin odotuksin ansojaan kokemaan. Mutta ei mikään häirinnyt niiden rauhaa. Eikä mikään häirinnyt hänen kanojaankaan, jotka nyt tekivät tehtävänsä niin reippaasti, että rouva Gammit puolenpäivän aikaan saattoi kantaa varastoonsa seitsemän verestä munaa. Kun tuli yö eivätkä portimot sen enempää kuin piikkisiatkaan enää itseään näyttäneet, joutui rouva Gammit ymmälle. Hän oli yksi niitä rajuluontoisia naisia, jotka luulevat kaiken tapahtuvan yht'äkkiä. Kun hän oli lypsettävät lypsänyt ja nauttinut yksinkertaisen vankan illallisensa, kävi hän kyökin kynnykselle istumaan ja punnitsi tilannetta perusteellisesti.
Keskustelu Joe Barronin kanssa oli kypsyttänyt hänessä sen ajatuksen, että hänen oli paras pyydystää piikkisika omilla ansoillaan ja siten, semmoinen oli hänen omituinen ajatuksenjuoksunsa, saada itsestään luuleva ylämaan mies vakuutetuksi siitä, että piikkisiat todella söivät munia! Mitä portimojuttuun tuli, niin siitä eukko ei aikonut sanoa mitään, jottei hän saisi siitä syytä väittää olleensa oikeassa. Mitä niihin seitsemään munaan tuli, jotka hän nyt oli saanut suureksi ilokseen pitää, niin päätteli hän portimon pyydykseen menemisen ja kaiken sen yhteydessä tapahtuneen metelin varoittaneen piikkisikoja, niin että ne nyt tiesivät pitää varansa. Jaa, mutta hän aikoi antaa niille muuta ajattelemisen aihetta. Hän oli nyt kovin malttamaton, eikä halunnut odottaa seuraavaan päivään, miten asiat kehittyisivät, että jospa ne eivät kehittyisikään! Äkkipäätöksen tehden hän nousi ylös, otti kyökistä oven takaa sillipöntön tähteet kätköstään ja pani ne rakennuksen seinälle pystyyn, aivan makuuhuoneensa akkunan alle.
Ensin hän ei itsekään oikein älynnyt, mikä hänen tarkoituksensa oli. Mutta muisto menneen yön voitosta kutitteli vielä hänen suoniaan ja hän vain tiesi haluavansa houkutella piikkisiat takaisin voidakseen niille yleensä jotakin tehdä. Ja kun hän oli nainen, niin se jokin hänen mielessään ensimmäiseksi liittyi kiehuvaan veteen. Se vasta olisi, jos odottaisi, kunnes piikkisiat olisivat täydessä touhussa sillipöntön kimpussa ja sitten kaataisi niiden päälle tulikuumaa vettä! Olihan perältikin tärkeämpää voittaa viholliset kuin mokomalle miehelle todistaa, että ne ne todella olivat hänen vihollisensa. Mitä hänen tarvitsi välittää siitä, mitä Joe Barron ajatteli? Mutta sitten häneen taas iski uusi epäilys. Entäpä jos tuo mies pahus olikin oikeassa? Ei silti, että eukko hetkeksikään olisi sitä myöntänyt. Mutta otaksuen! Kaataisiko hän nyt piikkisikani päälle kuumaa vettä ja kalttaisi niiden selästä kaikki piikit, elleivät ne todella olleetkaan munavarkaita? Rouva Gammit oli pohjaltaan oikeamielinen ja helläsydäminen ihminen, ja hän lopun lopuksi päätti, että tuuma ehkä oli liian julma.
»Jos te olette se, joka varastaa minun munani», hän miettiväisenä mutisi, »niin kannattaisi teidän kyllä saada kattilallinen kuumaa vettä selkäänne! Mutta jos te ette muuta hae kuin vanhaa sillipönttöäni, niin sitten kiehuva vesi on liian ankara kuritus!»
Lopun lopuksi hän päätti aseena käyttää suurta pippuritölkkiään ja panna sen täyteen jauhettua pippuria.
Rouva Gammit istui kärsivällisesti ja liikkumatta avoimen akkunansa ääressä koko hämärän ajan, pihan ollessa kauttaaltaan vielä pimeänä. Kuu nousi, näyttäen vaivoin selviytyvän sekavista etäisistä metsänlatvoista. Erämaan heikkoon, sykähtelevään hengitykseen, jonka herkkä korva aina erottaa syvimmänkin hiljaisuuden vallitessa, tuli yön voittaen salaperäisyyden kuiskaus, uhkauksen hiipivä vihje, joka päivänvalolta puuttuu. Rouva Gammit tunsi tämän kaiken siinä väijyessään ja hänen innostuneet kasvonsa kävivät hiljaisiksi, kalpeiksi ja juhlallisiksi kuin kuvapatsaan. Kuutamo hiipi alas pitkin navetan ja vajan ja asuinrakennuksen kattoja ja sitten seiniä pitkin, kunnes vain maa oli varjossa. Ja kautta tämän alemman pimeän kerroksen rouva Gammit vihdoin näki kaksi jäntterää typykkää olentoa, jotka kiirettä pitämättä lähestyivät navetan takaa.
Hän pidätti henkeään. Niin aina, siinä epäilemättä tulivat piikkisiat. Entisistä vastoinkäymisistään välittämättä ne tulivat suoraan pihan poikki asuinrakennukselle ja paikalla rupesivat sillipönttöä syödä herkuttelemaan. Kiihkeän jyrsimisen ääni kuului kummalta herkässä ilmassa.
Sangen hiljaa, melkein huomaamattomalla liikkeellä rouva Gammit ojensi oikean kätensä pippuritölkkeineen ikkunalaudan reunalle. Piikkisiat eivät edes silmiään nostaneet, niin innostuneet ne olivat sillin makuun. Rouva Gammit aikoi juuri kumota pippuritölkin, kun hän näki kolmannen hämärän olennon lähestyvän ja pidätti kätensä. Se oli suurempi kuin piikkisiat. Eukko pysyi aivan hiljaa, hengittäenkin suun kautta. Kuutamo ennätti nyt maahan, varjot katosivat ja hän näki ison villikissan, joka hiipien lähestyi katsomaan, mitä piikkisiat söivät.
Huomatessaan piikkisikain niin luottavaisina ja melua pitäen ja siitä huolimatta häiritsemättä olevan ruokansa kimpussa, arveli villikissa, joka tavallisesti on kovin varovainen, ettei tässä voinut olla vaaraa minkäänlaista. Jos rouva Gammit olisi liikahtanut kuinkakin vähän, niin se olisi hänet huomannut; mutta liikkumattomuudessaan hänen päänsä ja kätensä kävivät vaarattomista elottomista esineistä. Villikissa, hiipi hiljaa lähemmäksi ja sen lähestyessä piikkisiat nostivat piikkinsä uhkaavasti pystyyn, kunnes niiden ruumiista ei näkynyt muuta kuin tylpät kuonot, jotka yhä uutterasti askaroivat sillipöntön laidassa. Noin kuuden jalan päähän iso kissa pysähtyi ja kyyristyi, suurilla kalpeilla silmillään tuijottaen ja ahnaasti haistellen. Rouva Gammit hämmästyi, kun piikkisiat eivät paikalla ampuneet sitä vastaan piikki-yhteislaukausta, niin että tunkeilija olisi saanut ruumiinsa niitä täyteen.
Villikissa tunsi piikkisiat liian hyvin ajatellakseenkaan hyökkäystä. Mitä ne siinä söivät, se asia sitä huvitti. Ne kun näyttivät olevan siihen niin kovin ihastuneet. Se hiipi vielä muutaman tuuman lähemmäksi, ja sillipönttö haiskahti sen nokkaan. Totta tosiaan, kalaa. Todellisena kissaeläimenä se kovin piti kalasta, suolaisestakin. Se hiipi taas varovasti eteenpäin, toivoen piikkisikain hyvällä poistuvan. Mutta nämä sen sijaan vain herkesivät jyrsimästä, panivat kuononsa etukäpäliensä väliin, kyyristyivät maahan ja käänsivät vaarallista lähestyjää vastaan aukottomat neulankärki-varustuksensa.
Iso kissa ymmällään tästä pysähtyi, vinkkuroiden vihaisesti pientä lyhyttä, tuskin kolmen tuuman mittaista häntäänsä. Se ei nähnyt, että pönttö olikin tyhjä; se vain haistoi ja veti sen lemua henkeensä kuuluvasti nuuskien. Se raivostui, kun ei voinut asialle mitään; sillä se tiesi, kuinka vaarallista oli mennä lähemmäksi, niin että piikkisiat olisivat voineet aseellisella hännällään antaa hengenvaarallisen sivalluksen.
Mitä se ahneudessaan viimein olisi tehnyt, se ei koskaan tule tunnetuksi. Sillä tällä hetkellä rouva Gammitin uteliaisuus sai väistyä malttamattomuuden edestä. Varovaisella ranteen liikahduksella hän käänsi pippuritölkin ylösalaisin ja hiljaa ravisteli sitä. Villikissan silmät olivat kiintyneet ihmeelliseen, saavuttamattomaan sillipönttöön, eikä se mitään muuta nähnyt. Mutta rouva Gammit näki kirkkaassa kuutamossa, kuinka hieno pippuripilvi verkalleen laskeutui alas liikkumattomassa ilmassa.
Äkkiä villikissa pyyhkäisi nokkaansa, peräytyi jonkun askeleen ja jäykistyi, ikäänkuin kaikin voimin koettaen hallita jotakin syvää sisällistä liikutusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä siltä pääsi kova kouristusmainen aivastus, ja se alkoi vimmatusti sylkeä. Se näytti kiukustuneen aivan suunniltaan ja hämmästyneenkin. Rouva Gammit oli aivan läkähtyä nauruaan pidätellessään, kun se molemmilla käpälillään alkoi hurjasti kynsiä silmiään ja kuonoaan. Mutta hän piti puolensa ja ravisteli yhä tölkistään nenään pistävää pippuripilveä. Ja villikissa räjähteli aivastuksiin, niin että oli melkein päällään seistä, puhkesi sitten hämmästyksen naukunaan ja kääntyi käpälämäkeen. Pihan poikki loikkiessaan se ei ilmeisestikään kovin tarkkaan nähnyt, minne meni, sillä se juoksi suoraa päätä työntökärryihin, jotka paikalla käänsivät sen nurin niskoin ja antoivat sille kelpo kolauksen. Hetkisen se hurjasti kynsi niitä, luullen niitä eläväksi viholliseksi. Sitten se hiukan toipui ja lähti laukkaamaan laitumen poikki, aivastaen ja sylkien mennessään.
Piikkisiat taas, nenä maassa ja silmäluomet alhaalla, olivat siihen saakka välttäneet katalan pippurikoetuksen. Mutta vihdoin pilvi yllätti nekin. Rouva Gammit näki omituisen väristyksen käyvän kautta piikkivarustuksen.
Piikkisika-heimon kaikkein ankarimpia lakeja on, etteivät ne saa oikaista itseään koukistuksestaan, kun vaara uhkaa. Mutta niiden oli mahdotonta aivastaa niin piukassa asennossa. Sankarillisesti ne koettivat pidättää itseään, mutta lopulti ne eivät enää voineet hillitä itseään. Toinen piikkipalloista oikeni äkkiä kuin löysätty vieteri ja aivasti ja aivasti ja aivasti. Sitten toinen vuorostaan koki saman luonnon pakon, rouva Gammitin nojautuessa puoleksi ulos akkunasta aivan ulvoen ja läkähtyen naurusta. Mutta piikkisiat olivat itsepintaiset, eivätkä vain suostuneet poistumaan juoksujalkaa. Sangen hitaasti ne kääntyivät ja peräytyivät pihan poikki, aina muutaman askeleen päästä pysähtyen aivastamaan. Kyynelet pitkin poskia valuen rouva Gammit katseli niiden peräytymistä, kunnes äkkiä ripponen leijailevaa pippuria sattui hänenkin nokkaansa ja häntä itseään puistatti valtava aivastus. Tämä paikalla tukahutti hänen naurunsa. Hänen kasvonsa kävivät totisiksi, ja harmistuneen näköisenä huoneeseen vetäytyen hän mäjäytti akkunan kiinni.
»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»
Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen, katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.
Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa, villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.
»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet niistä eivät kelpaa mihinkään.»
»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.
»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.
»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi
Barron, tutkien niitä tarkoin.
»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki, mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.
»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit», myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»
»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.
Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.
»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»
»Ja minä tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut portimo, joka munat vei!»
»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.
»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva
Gammit voitonriemuisesti.
»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.
»En, en minä oikeastaan voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle portimoista — semmoisista pienistä nahkimuksista. Ne eivät kykene mihinkään, eivät sen enempää kuin maaorava.»