SYVYYDEN SATIMESSA.
Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa, alkoi hän astua varovammin.
Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana. Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain, kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti, siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa, pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.
Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.
Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.
Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.
Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta. Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.
Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi hänen päänsä taas veden alle.
Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan, ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.
Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa, johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen, ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa, mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat. Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti, vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia, että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti yrittämään.
Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut. Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.
Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät, mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt. Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.
Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.
Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen rattoisa tsikkä-dii-dii, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento, haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti, lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas. Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.
Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi. Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä. Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa alusmetsästä kantautui pieni risahdus.
Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan, mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.
Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.
Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus. Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen — metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi. Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.
Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.
Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä, miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin. Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.
Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.
Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä. Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen pidättämisestä repeämäisillään.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi. Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi, kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä — vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.
Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään, ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi, että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan, läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon vuolteen kantamana.
Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt. Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan, hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi, jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.
Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan, antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.