IX.
RIKOKSEN VARJO.
Viime yönä rukoilin ääneen huolissani ja tuskissani.
Coleridge.
Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei milloinkaan kuulunut.
Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni, kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.
Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen. Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.
"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut, että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille, jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi ääni rikkonut hiljaisuutta.
Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja läksi matkalle.
Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle, mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.
Willy kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään taloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he häntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he menivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin päin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät Ralphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat ymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan vuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti aivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin vähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet häntä tähän saakka.
Kun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan nähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin takaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli pahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen kasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan takassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden ja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein toivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin voimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena ullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi? Missä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden aiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja laski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin maalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä tunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.
"Nyt sieltä on tulossa joku", sanoi Willy kiihkeästi — hänen kuulonsa oli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. "Kuulin jonkun tulevan pihaan takaportista."
Ralph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen vierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.
"Jumala sinua siunatkoon!" sanoi rouva Ray.
"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin kehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan", sanoi hän nähtävästi ponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.
"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni", sanoi rouva Ray. Tyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti valmistaessaan Ralphille illallista.
"En kyllä", vastasi Ralph. "Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä matka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se onkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät oltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani."
"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina.
Syö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi."
"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin."
"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan tavallista polkua?"
"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa, ja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta."
Willy ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen sanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä käytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän sanoillaan salata totuutta.
"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!" sanoi hän, kun kello löi kahtatoista. "Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt nukkumaan."
"Minun luullakseni on ainakin pakko", sanoi rouva Ray poistuen Rothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua jättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut keittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja sittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan osansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen hattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo vuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle tammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:
"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki saadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna. Robbie Anderson pitää huolta kaikesta."
"Robbie Andersonko?" huudahti Willy hämmästyneenä.
"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä pitää huolta kaikista tällaisista asioista."
"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?"
"Voitte luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Ralph.
"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään", sanoi
Willy.
"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse pelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut."
"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota ei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa."
"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä paremminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä lampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen olevan parhaimman koko katraasta."
"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi, rakas veli."
"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä", sanoi
Ralph nousten mennäkseen.
"Ralph", sanoi Willy, "tiedätkö, että minä —" Hän änkytti ja aloitti jälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. "Oletko käynyt tuolla tänä iltana?" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä maalliset jäännökset lepäsivät. "En, oletko sinä?"
"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en sittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli eläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa haihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi."
Ralph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä, joka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut mitään.
"Ralph", jatkoi Willy, "tiedätkö minun luulevan, että Rotha — ajattelen melkein — etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?"
Ralphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän vastasi hymyillen kummallisesti "Luuletko todellakin hänen rakastuneen sinuun, veikko?"
"Kyllä. Olen siitä melkein varma."
Ralph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut änkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten. Piiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä itsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus, jota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa hän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin, hän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin. Kun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja tuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.
"Entä sinä itse, Willy?" kysyi hän.
"Minäkin rakastan häntä luullakseni."
Kuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin vakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa paikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun voimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa lattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun. Tunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien sukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen monet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee se myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä vastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian hänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin äärettömään hintaan!
"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä", lisäsi Willy. "Minua hieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa, sitä voidaan ainakin pelätä ja —"
"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt joitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on viaton mies."
"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin. Minua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären kanssa."
"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän on jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta siitä, millainen hänen isänsä on", sanoi Ralph.
"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen, Ralph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun sanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin rakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin."
Ralphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja hymyili.
"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan", jatkoi Willy. "Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset ajatukset mielestä vuosikausiksi."
Willy näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä suunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti syvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli pakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin, hän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään sitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta tämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt olla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän nousi ja avasi oven.
"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän käheästi.
"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria tuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin takaportista."
"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä", vastasi Ralph sulkien oven mennessään.
Tultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi vuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän tiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta. Hänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut ehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut pahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti painavan hänen mieltään.
Noustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat. Sitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven takaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä tehtävät suoritti hän kuutamossa.
Hiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi suuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään sineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien tuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen välitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja. Ralph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan uuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!
Huone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna. Kuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä. Ralph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle miehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei milloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.
Kuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista hänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. "Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman." Niin, mitä todellakaan on ihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!
Kuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies oli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan ilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut sydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka totta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä vastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän sittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa kuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle voimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni. Kuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja kuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä yksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki entiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin loppuneet, loppuneet kokonaan.
Kuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi pieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja veti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen jälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä olleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa? Kuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein näyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut rypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne vieläkin hänen isänsä kasvot.
Entä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen tuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa, hänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman niskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä ankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän rakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut saanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen käteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään oli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.
Ralph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen katkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia murhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman henkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta kuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.
Ralph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen ja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut milloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen ei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt nähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.
"Ah, isäni!" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, "kunpa kyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!"
Sitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:
"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."
Hän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin nousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.
"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun", mumisi hän, sillä hämärää arvoitusta ei voitu muuten selittää. "Hän on mennyt tuomiolle ei rikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan."
Hän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat palaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se oli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän vei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen vielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen äitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa tämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa hän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä täydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman pelon!
Hänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä. Se oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi palavan nurkan tuhkaksi käsissään.
Ei, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha oli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa ja huutanut: "Sano heille, ettei se ole totta!" Kuka voi sanoa, millaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen isälleen?
Ralph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään olevan takkinsa povitaskuun.
Palava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen liekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään, käveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli hiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään laakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet kuutamossa!
Kääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:
"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan, jos hän olisi ollut vielä hengissä?"
Ja jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:
"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."
Sitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä voitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla sijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän laskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.
Hänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset jäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä kuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui huoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille levitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli hän jo poistunut.