X.
MATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.
Shoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn hautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo auringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon keittiössä.
Rouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo kulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt olivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat mainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti taistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä hullusti.
Hänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni maailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen ajoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille laaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät pitkälle matkalleen vuorten yli.
Edellinen päivä oli ollut niin sanottu "naulaamispäivä", mikä nimitys vihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään. Sen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua surutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan ja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla maustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa tilaisuuksissa.
Noudattaen vanhaa tapaa kokoutuivat laakson arvokkaimmat isännät naulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja auttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä oli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä oli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie Anderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen muuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun siirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja sen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se varustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.
Keittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan rouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli selittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla Robbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen luonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se, minkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut minkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.
Willy sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän yöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän heti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin molemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi, olivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän sai kuulla Rothan selityksen.
Hänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista, että Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet pyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli taistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut jokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen kokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.
Molemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä päivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi ajaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli poistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa äärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen poliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin viikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa. Robbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa sellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän luuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten hallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian perinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui yläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin, ymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli lohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että vanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä voitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä näkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut huomata eikä ymmärtää.
Wythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän korvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen viimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen vuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen ne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan ja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin korkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta tuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle taipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.
Matthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja oli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti käytti vain niin sanottuina "kirkkopyhinä". Heitettyään nyt syrjään jokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä tuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta tilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas lausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin. Kun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset, joihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin tarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha kunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: "Minä autan!" pudottaessaan vesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja Matthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.
Pappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt virassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen kaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei ollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, joiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea kuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa seurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän joukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä ei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että hän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean asemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui pöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei milloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle. Hän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä, käänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen näköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi: "Sanoitteko jotakin, ystäväni?"
Matthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella
istui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas
Fell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson
Armbothista ja pieni Reuben Thwaite.
Hänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä säännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew kaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie Anderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat ohra- ja kauraleipää.
Aamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin raolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin tulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.
"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja hengästynyt kiivaasta kulustaan.
"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin mokomin sisään."
Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut hänen myöhäistä tuloaan.
"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua", kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.
Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.
"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."
"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki keskustelijat vaikenivat äkkiä.
"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten? Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä kaikkia tekemään samoin?"
Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"
"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen.
"Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."
Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.
Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.
"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä heilutella.'"
"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi pappi.
"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew häpeämättä ollenkaan.
"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."
"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin teidänlaisianne miehiä on maailmassa."
Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.
Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse, vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle.
"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa velvollisuudentunnettani."
"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!" huudahti Matthew.
"Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella."
Alentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen jatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän juuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää Angus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli ajateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta tapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti selville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden ratkaisuun.
Sanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään katseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan taloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.
"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi", jatkoi pappi, "olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja kuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä kavalluksesta."
Robbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että hänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen puvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän pehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.
"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, "Jumalaa ja kuningasta kohtaan."
"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän", huudahti Matthew. "Puhukaa hänestä silloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene pettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää ylistäkö itseänne Jumalan turvissa."
"Kirjoitettu on", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: "'On kauheata, jos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu rehellisyydelle.'"
"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne", sanoi Matthew hieman ylenkatseellisesti. "Niin, jokainen kukko kiekuu omalla tunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei kyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi paikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan."
Tämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi, koska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen huoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset katselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja oikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.
Papin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet hyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa oli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut sille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan samoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään baptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen ristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja muut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi kyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa oli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista kunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi hän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä pudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän moitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän voi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat pöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan raivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa Punaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan. Sellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.
"Matthew Branthwaite", sanoi Reuben Thwaite, "kuinka voittekaan niin nolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää paikoillaan."
"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa", vastasi
Matthew.
Kun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa palava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren keittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin uudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti juomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.
"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos tarjoilisin teille muille", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson puki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun isketystä naulasta.
"Mitä tämä on?" sanoi pieni Reuben Robbielle. "Aiotko lähteä juomatta ensin tuopillista olutta?"
Robbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten. Kuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä silmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän kuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie kysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi saada vettä.
"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle", sanoi
Matthew.
Liisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen luotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen punastuen Robbielle.
"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani."
"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.
"En vielä sinultakaan, Liisa."
Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti, että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla, että hän menettää Liisan suosion.
"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."
"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"
"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja näyttäen vähän loukkautuneelta.
"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson", sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.
Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.
Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa, joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.