XI.
LIISAN KEPPONEN.
Saattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä käveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy oli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä miehet olivat.
Huhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut kaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli tarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä hyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen tämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin suuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen aiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta. Senvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he eivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen varmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet taloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi kyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti kaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle vuoristomatkalle.
Vanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta, kuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan saatosta toivottamatta heille "iloista ja hauskaa aamua", mutta tyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä aiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he olivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.
"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi", huusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia kutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti tyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen äkkiä nenänsä korkealle.
Tällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan, jolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin rinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa kyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.
"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen tielle", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.
Molemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray hengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä haihduttanut uhkaavan vaaran.
Saatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja pitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle, josta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän hetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.
"Seuraa vanhaa ruumistietä", huusi Matthew ja sitten selittääkseen neuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan jostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan sitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli vievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin saakka.
Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa vanhasta laulusta:
"Nostan kai omenapuuhun papan, joka on yhtä katkera ja hapan."
"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä, sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten hyväksymisen."
Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan. Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi surullisin.
Oli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.
Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä, jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein musertavan voimakkaita.
"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi variksenkaan ateriaksi lihaa."
Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla. Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.
Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka, seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin, joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta siniseltä viivalta.
Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun he palaavat matkaltaan.
Ohimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien paljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin vehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti lähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen illallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.
Liisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan pyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti ruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli kevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien valmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin niiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli tuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen vievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta suunnalta.
Asian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton tämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa hyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän tahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui kosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän aluksi vähän hermostuvansa.
"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee", ajatteli hän. "Hän ei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni melkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki."
Liisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista voimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen kummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento itse saattoi ollenkaan arvatakaan.
Kävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä rikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella itseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä näyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen ohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan läsnäoloa.
Oli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään ollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei Joseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli enemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä, semminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa loistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan, vaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli karkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.
"Herra Garth", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.
"Liisa, tekö siinä todellakin olette?" vastasi seppä. "Minun on nyt äärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi."
"Herra Garth", toisti Liisa, "kai te sentään minulle kerrotte, miksi teidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai kuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää tunne vastaanne tulevia ihmisiä?"
"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."
"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa se."
Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.
Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan. Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet tytöstä, ja sanoi:
"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa minut — tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."
Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi hänen tiedonhaluaan.
Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu, ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.
Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan luoduin katsein sanoi hän:
"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."
Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan, että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.
"Liisa", sanoi hän, "aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen. Hän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä hänet kumminkin nolaan."
"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?" sanoi Liisa kirkastunein kasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: "Tehkää se kaikin mokomin."
"Ehkä sen teenkin", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön viattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti kuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää pääskysen.
"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan kuin roistoa."
"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?" sanoi Liisa kuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.
"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?" Hänen päänsä ja sydämensä näyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen vaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi hän:
"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä hautajaisissa, ei enempää eikä vähempää."
"Eihän toki!" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin niin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen uteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.
"Kyllä", sanoi herra Garth, "ja täällä on muutamia, jotka tietävät, kuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä."
"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen kanssaan jossakin tekemisissä", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin halveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien käytöstä.
"Ehkä hän onkin", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin hän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi toimia sen mukaan.
"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on sellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka hakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Joseph korostavasti. "Mutta minun pitää nyt lähteä, tyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää ole pitkälti aikaa."
"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?"
"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata takaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte."
"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä", sanoi Liisa kääntäen päänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut, mutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja arvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.
Joseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin paljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima, jotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan, kuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät tyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin odottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.
Mutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi viisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan vaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle. Työntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis lähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä Liisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon selville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että hän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa, jonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin ottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan ilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie Andersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.
Kun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä hänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois hänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan pääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta takaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.