LI.
KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Cumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin kuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä aina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta vasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale poimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla. Vesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa virtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja hyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.
Joukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin vanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle niitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin sitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli pystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli määrätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja jakajaksi.
"Täällä ei kitsastella ollenkaan", sanoi hänen miehensä veitikka silmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan tarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä kerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin oikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä tärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet äitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät vielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat hänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei milloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan, seisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita sananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen sanan niistä.
"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi", sanoo hän, "ja tulee vielä kauan olemaankin."
Rouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna siniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn kasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan nojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo Ralph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän näyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme. Juuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee läheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on hakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja salaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne korkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:
"Heipä, heipä, ka, kumman otat sa, oikeanko vai vasemman?"
"Mitä siansaksaa tuo on?" sanoo Monsey Laman itse.
"Minä heitän kuperkeikkoja, minä", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka. Ja hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja kuparikolikosta.
Niityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii pari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa sylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni joukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä. Muudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He leikkivät niin sanottua "tyynyleikkiä".
Niityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia ja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on onnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen olkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa Branthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on jotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.
"Se on hirveän mukavaa", sanoo hän hyvin epämääräisesti. "Tule, tyttöseni, katsomaan."
Mutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.
Asia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa rangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään erityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin innokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua tilapäisellä vastustamisella.
"Sinne minä nyt en ainakaan lähde", sanoo hän tarkoittavasti nauraen kädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä pienillä sievillä jaloillaan.
Suuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa painijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat lähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja lakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.
"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?" kysyy Liisa, joka samalla lähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan. "Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan aio voittaa?"
"Odota vain ja katso, tyttöseni", sanoo Robbie peittelemättömän hyväntuulisesti.
"Tulet luistamaan koko vuoren rinteen alas asti, saat olla aivan varma siitä", sanoo Liisa.
"Käyköön niin, sillä sinullahan on valmiina lämmintä puuroa katkenneiden jalkojeni hauteeksi", sanoo Robbie.
"Uskaltaisin tuskin yrittääkään, jos olisin sinun sijassasi", jatkaa Liisa katselijoiden suureksi huviksi. "Odota, kunnes sinusta kasvaa mies, Robbie."
Kilpailijat, heitä on kuusi, ovat nyt asettuneet paikoilleen.
Lähtömerkki annetaan ja he hyökkäävät taipaleelle.
He juoksevat jyrkkää ja rosoista High Seatiä kohti. Ensimmäinen, joka saavuttaa miehen huipulla ja sitten ehtii ennen muita niitylle, saa palkinnon.
Katsokaa, kuinka he juoksevat kivien ja purojen yli, tiheiden pensaikkojen ja suuria puita kasvavien metsikköjen halki. Nyt katoavat he niityllä seisovien katselijoiden näkyvistä, nyt näkyvät he jälleen ja nyt he taasen katoavat; nyt ilmestyy kolme heistä näkyviin lähellä huippua.
Alhaalla niityllä on jännitys saavuttanut huippunsa. Liisa on hirveästi kiihkoissaan.
"Robbie on ensimmäinen — ei — on — ei — kannustakaa häntä, tehkää se! Kiiruhda — kiiruhda!"
Muudan on päässyt huipulle ja pari muuta seuraa häntä kintereillä. Nyt he laskeutuvat alas juosten, hyppien ja lentäen. Nyt he ovat täällä ja — ja Robbie on todellakin ensimmäinen!
"Hyvin juostu, mainiosti, kaksitoista minuuttia, hyvin tehty!"
"No, no, olen aina sanonut sinun ottavan pitkiä askelia, Robbie", sanoo
Matthew.
"Mutta mitä sinä sanot?" sanoo Robbie huohottaen, pukiessaan nuttua ylleen, Liisalle, joka koettaa näyttää hajamieliseltä ja välinpitämättömältä.
"Mitä? Sanoitko minulle jotakin? Ehkä et kiertänytkään Ukkoa. Olet aina ollut sellainen veitikka."
"Tässä on sinulle veitikkaa." Robbie oli kietaissut kätensä Liisan vyötäreille ja vei hänet mukanaan kukkivien ruusupensaiden sekaan. Liisa huomasi Robbien pitävän lujasti kiinni. Hän oli niin sanomattoman vankka. Mitä hyödyttikään ruveta rimpuilemaan irti?
Pari vanhempaa naista katseli huvitettuina Liisan turhia ponnisteluja.
"Otaksun sinun tietävän, että heidän on määrä mennä naimisiin", sanoi toinen.
"Luulen niin", vastasi toinen; "ja olen kuullut Ralphin vuokranneen
Robbielle palasen maata ja lahjoittaneen hänelle hevosen."
Matthew Brathwaite oli palannut paikoilleen rouva Rayn tuolin viereen.
"Missä Rotha on?" kysyi vanha kutoja.
"Hän sanoi menevänsä hakemaan isäänsä", sanoi Willy ruohikosta, jossa hän vielä lepäsi äitinsä jalkain juuressa.
"Teitte tyhmästi salliessanne tytön palata Fornsideen isänsä luo", sanoi Matthew tarkoittavasti hymyillen.
"Etkö voinut pitää häntä luonasi täällä? No, olet sinäkin mies."
Willy ei vastaa mitään vanhan kutojan leikinlaskuun. Juuri samalla huomataan Rothan isineen tulevan niitylle kaukaisimmasta portista.
Ralph menee heitä vastaan ja lausuu heidät tervetulleiksi.
Sim on vanhentunut nopeasti näinä viime kuukausina, mutta hän näyttää iloisemmalta ja tyynemmältä. Laaksolaiset ovat kaikin tavoin koettaneet hyvittää entisen vääryytensä häntä kohtaan. Hän vastaanottaa heidän sovinnolliset huomaavaisuutensa melkein liian selvästi huomattavilla yrityksillä olla sydämellinen, sillä hän ei ole enää niin arka kuin ennen.
Ralph vie Rothan istumaan tyhjään tuoliin äitinsä viereen.
"Iloinen sydän punastuttaa posket", sanoo Matthew tytölle. Ja Rothan kasvot ansaitsevatkin tämän kohteliaisuuden. Hän on tänään niin terveen näköinen kuin hän aina on ollut kaunis. Mutta hänen kauneudessaan on nyt jotakin, mitä emme ole siinä ennen huomanneet. Pitkät tummat ripset puoleksi piilottavat ja puoleksi paljastavat lempeämmän katseen kuin milloinkaan ennen on loistanut näistä ruskeista syvistä silmistä. Tytön kasvojen yleisilme ei ole naurava eikä surullinen, vaan tuollainen kuvaamaton jokin, mikä on näiden molempien välillä, kun sydän jälleen surujen haihduttua saa iloita — kuten huhtikuun päivän auringonpaiste.
"Näyttää aivan siltä kuin vihdoinkin olisimme päässeet aidan aurinkoiselle puolelle, Rotha", sanoo Ralph hänen vieressään leikkien olkihatullaan.
Heidän läheisyydessään syntyy aikamoinen temmellys. Opettaja, joka kehuu jalkojaan piirikunnan nopeimmiksi, on vannoutunut juoksemaan kiinni kaniinin. Hän ryhtyy yritykseensä heti ja onnistuu parin sadan metrin päässä.
"Täällä ei ole ketään pienen vikkelän ranskalaisemme vertaista", sanoo Matthew, "olipa sitten kysymyksessä kaniinin kiinniottaminen tahi vanhan Nicky Stevensin pilkkaaminen."
Reuben Thwaite, joka tulee juuri parahiksi kuullakseen kutojan sukkeluuden, nauraa sydämellisesti.
"Mutta on olemassa eräs esine, jota en vielä milloinkaan ole saanut kiinni, Reuben", sanoo Monsey.
"Mikä se sitten olisi?" kysyy pieni silmiään räpyttelevä laaksolainen.
"Aave ja lantakasa!"
"He, he, hänellä on pojan mieli, tuolla pienellä miehellä", sanoo Matthew sellaisen miehen tapaan, joka tietää tekevänsä itsenäisen huomautuksen.
Nyt laskee aurinko Noddle Fellin ja Bleaberryn taakse. Leikit ovat loppuneet, mutta päivän huvitukset eivät ole vielä kaikki. Sittenkuin pimeys on kietonut niityn ja vuoret vaippaansa, on Shoulthwaite Mossin keittiö täynnä iloisia ihmisiä. Wythburnin nuoret naiset ovat tuoneet mukanaan rukkinsa ja istuvat nyt vierekkäin ollen kehräävinään. Nuorukaiset ovat kokoutuneet pihalle. Vanhemmat laaksolaiset ovat toisessa huoneessa rouva Rayn luona.
Nyt kilahtaa pikku kivi ikkunaan.
"Mitä ihmeessä se on?" sanoo eräs nuori tyttö hyvin hämmästyneenä.
Muudan rohkeimmista naisista menee ovelle.
"Ei, mutta täällähän on eräs nuorukainen!" sanoo hän kovasti hämillään.
Odottamaton vieras tulee keittiöön ja hänen kintereillään paljon muita. He istuutuvat pöydälle, lavitsoille, jakkaroille, rukkien väliin, suoraan sanoen joka paikkaan.
Millaisia kujeita nyt seuraakaan! Millaisia juttuja! Miten sydämellistä naurua ja millaista laulua!
Ralph tulee yläkerrasta ja kaikki lausuvat hänet tervetulleeksi. Häntä kehoitetaan laulamaan. Kyllä hän osaa laulaa. Hän lauloi aina ennenkin ja hänen pitää laulaa nytkin.
"Laulan teille jotakin, jonka kuulin Lancasterissä", sanoo hän.
"Mistä sitten — Lancasterin noidistako?"
"Kuka sen on kirjoittanut — pieni Monseyko?"
"Ei, vaan joku Monseyta suurempi mies", sanoo Ralph hymyillen.
"Hänhän olisikin kääpiö, ellei hän olisi opettajaa suurempi", sanoo
Liisa Branthwaite, jolla oli niin majesteetillinen vartalo.
Sitten lauloi Ralph täyteläisellä äänellään: "Kuumaa aurinkoa sä älä pelkää."
Rukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille vanhalle laululle.
Laddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen näköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee koirien asemaa tässä maailmassa.
"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?" sanoi joku oven takaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli. Hänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.
"Tulkaa vain tänne, opettaja", sanoo Robbie Anderson. "Onko kellään mitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?"
Kun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin keittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.
Monsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen kuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen polvensa ja alkoi lausua:
"Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa, niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin."
Äänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen laulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi korkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton taiteellinen ponnistus):
"Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?"
ja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi:
"En kumpainenkaan, kaunis neitiseni, jolleivät he teitä osaa miellyttää."
olivat katsojat melkein kuolla nauruun. Näyttelijät eivät nähtävästi välittäneet lainkaan aikaansaamastaan vaikutuksesta, vaan antautuivat tehtäväänsä tunnollisesti ja innostuneesti, kuten todelliset näyttelijät ainakin.
Pieni opettaja hymyili lempeästi, suloisesti ja lumoavasti. Robbie läähätti ja huohotti, huokaili ja vaikeroi.
"Onko milloinkaan nähty miehen käyttäytyvän noin?" sanoi Liisa pyyhkien naurunpuuskien houkuttelemia kyyneliä poskiltaan.
"Odota vähän", sanoi Robbie poiketen liian paljon osastaan.
Robbie oli nähnyt Carlislessa, että tämän surunäytelmän toimintaan kuului kukkakimpun heittäminen Julielle parvekkeelle. Robbie oli jo hankkinut sellaisen itselleen ja odottaessaan hetkeä, jolloin hänen pitäisi käyttää sitä, oli hän asettanut sen taakseen lattialle.
Mutta innostuksissaan ei hän ollut huomannutkaan, että Liisa oli hiipinyt lähemmäksi ja siepannut sen pois.
"Missä kukat ovat?" huusi Romeo kaikkea muuta kuin lempeästi.
Kun kukkavihko ojennettiin polvistuneelle rakastajalle, huomattiin sen olevan kolme kertaa niin suuren kuin Julien pää.
Näytteleminen loppui nyt äkkiä. Rukit siirrettiin syrjään, viulu haettiin esille ja ruvettiin tanssimaan.
"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika", sanoi Matthew
Branthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.
Illan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.
Tytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset kantoivat rukkeja.
Suurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha,
Ralph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.
Kuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä tähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa vasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat aallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien penikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä. Siellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan, välähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja. Puoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin hopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden aaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen kaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.
Ei ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään, aaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa, mikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja yölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.
Kyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat veneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat airoihin.
"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy työnsivät veneen vesille.
"Kuulkaahan tyttöä!" huudahti Matthew. "'Me koirat tapoimme jäniksen', sanoi rottakoira rakille."
Filosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä milloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.
Kun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa, rupesivat tytöt laulamaan.
Nuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan hiljeneviä ääniä.
Polulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli yksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta mitään.
Veljekset katsahtivat toisiinsa.
"Joe-raukka!" sanoi Rotha melkein kuiskaten.
Mutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän muiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.
Willy astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu. Hän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta keskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän tarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa tiehensä.
Ja nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet toisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat jalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä kirkkaassa kuutamossa.
Tämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se, mikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin kärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.
Ja niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään, kuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä hänen kätensä lepää.