L.
SEURAAVANA AAMUNA.
Seuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke lakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat huonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin toinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline, jonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien välissä.
Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden sinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat torille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset paikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.
Päivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa ohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen julkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus siirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman pilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.
Kello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä väkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella parvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla katoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni savupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten tornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla, tirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan ampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet yhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.
Millainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa, toiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut istuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja heidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan punertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin markkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia tovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.
Torin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin viisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas esiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille huonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon ikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon yläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.
Vahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista sotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen ja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle tarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa vastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat avonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu pitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö, joka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä, mutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta lähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä on tullut?
Näytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin ruumiillisellekin näköaistille.
Rintoja, poltinraudalla merkittyjä, löyhkääviä ja inhoittavia saastaisuudessaan. Rikoksien kahleitten vangitsemia sydämiä. Kuumia valloilleen laskettuja intohimoja. Huutavia ristiriitaisuuksia. Muutamia, jotka öisin löivät rintoihinsa tuskissaan ja katumoissaan, ja muutamia, jotka eivät tienneet, kuinka he omantunnon silmiltä piilottaisivat ne salaiset synnit, jotka myrkyttivät heidän mieltään.
Tässä suuressa tungoksessa oli ihmisiä, jotka tunsivat olevansa yksinään, aivan yksinään, ja jotka joskus nauroivat ja joskus vapisivat.
Siellä oli kunniallisiakin miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja jostakin muusta voimakkaammasta vaikutteesta kuin he itse tiesivätkään. Kuinka tulisivat tuomitut suhtautumaan kohtaloonsa? Tekisivätkö he sen raukkamaisesti peläten, pelottoman urhoollisestiko vai eläimellisen välinpitämättömästi? Kuolema odotti — heltymätön ja kaikki voittava. Kuinka tulee kuolevainen ihminen käyttäytymään joutuessaan vastakkain sen kanssa? Se oli suuri arvoitus silloin ja se on sellainen vieläkin.
Tänä aamuna kello kahdeksan aiottiin mestata pari miestä. Ihmiset kääntyivät alituisesti katsomaan kelloa. Se oli auringonosoittimen vieressä vanhan kaupungintalon kupoolissa. Kuinka hitaasti sen vastahakoiset osoittimet siirtyivätkään! Jumala antakoon heille anteeksi, mutta väkijoukossa oli sellaisiakin, jotka olisivat halunneet kiiruhtaa kellon tyyntä käyntiä, jos he vain olisivat voineet. Ja muutamia minuutteja enemmän tahi vähemmän tässä tahi tulevassa maailmassa, mitä ne merkitsevätkään siinä suuressa lopputilissä, mikä tuomittuja odotti?
* * * * *
Tuomitut istuivat kahden eräässä vahtirakennuksen huoneessa. Heidät oli tuotu sinne linnasta yöllä.
"Tänään taistelemme viime taistelumme", sanoi Ralph. "Vihollinen valloittaa leirimme, mutta Jumalan avulla saavutamme kuitenkin voiton. Älkäämme milloinkaan laskeko lippua. Rohkaiskaa mielenne! Koettakaa olla urhoollinen! Muutamia nopeita minuutteja vielä ja kaikki on ohi."
Sim istui kyyristyneenä takan ääressä väännellen laihoja käsiään tahi repien pitkää harmaata tukkaansa.
"Ralph, siitä ei tule mitään. Jumala ei voi sallia sen tapahtua."
"Karkoittakaa sellaiset ajatukset mielestänne", vastasi Ralph. "Jumala on tuonut meidät tänne."
Sim hyppäsi seisoalleen ja huusi: "Siinä tapauksessa en suostu siihen milloinkaan — en milloinkaan!"
Ralph laski kätensä lempeästi, mutta lujasti Simin käsivarrelle painaen hänet takaisin tuoliin.
Torilta kuului laulua, johon sekaantui ivallisia huutoja ja naurua.
"Kuuntele!" huusi Sim; "kuuntele heitä jälleen, kuuntele!"
Sim kallisti päätään ja kuunteli. Sitten hypäten seisoalleen hän huusi hurjemmin kuin milloinkaan ennen:
"Ei, ei, ei milloinkaan!"
Ralph tarttui häntä vielä kerran käsivarteen ja hiljaa vaikeroiden vaipui miesraukka takaisin tuoliinsa.
* * * * *
Vahtirakennuksen käytävissä ja suurimmassa huoneessa ruvettiin äkkiä meluamaan.
"Missä sheriffi on?" kysyttiin joka suunnalta.
Willy Ray oli siellä ja hän oli monta tuntia jutellut kahden kesken sheriffin apulaisen kanssa.
"Tässä on tunnustus tarpeellisine allekirjoituksineen", sanoi hän viidennenkymmenennen kerran kävellessään hermostuneesti edestakaisin.
"Siitä ei ole mitään hyötyä. Kuninkaan armahduksetta tahi lykkäyksettä mestaus on toimitettava."
"Mutta todistajathan saapuvat tänne tunnin kuluessa. Lykätkää mestausta ainoastaan pieni lyhyt tunti, niin heidän täytyy ehtiä tänne."
"Mahdotonta. Kuningas on allekirjoittanut kuolemantuomion, jota meidän pitää kirjaimellisesti seurata."
"Jumala taivaassa! Ettekö näe ja ymmärrä, että jos niin tapahtuu, kuolee kaksi viatonta miestä?"
"Minun asiani ei ole ajatella, minun pitää vain toimia."
"Missä on päällikkönne? Voidaanko mestaus toimittaa hänettä?"
"Voidaan ja meidän on pakko."
* * * * *
Tornikello oli kymmentä minuuttia vaille kahdeksan. Muudan kalpeakasvoinen mies joukossa alkoi veisata.
"Tukkikaa sen kveekariroiston suu!" huudettiin lihakauppojen katoilta. Samalla alkoivat puseropukuiset miehet laulaa jotakin renkutusta. Mutta mies jatkoi vain veisuutaan, muut yhtyivät siihen ja pian koveni virsi voimakkaaksi sävelaalloksi, kohisten tämän ihmismeren yläpuolella.
Mutta kello alkoi lyödä ja ennenkuin viimeinen lyönti oli lakannut kuulumasta, avattiin muudan vahtirakennuksen ikkuna ja joukko miehiä tuli ulos.
Väkijoukko vaikeni silmänräpäyksessä.
"Missä Wilfrey Lawson on?" kuiskasi muudan.
Sheriffiä ei näkynyt muiden joukossa. Alisheriffi ja muudan lihavahko mustiin pukeutunut mies seisoivat vierekkäin.
Niiden joukossa, jotka torilla seisoivat lähinnä mestauslavaa, oli eräs henkilö, jonka mekin tunnemme. Robbie Anderson oli kävellyt torilla koko pitkän yön. Hän ei ollut voinut poistua paikaltaan. Hän ensiksi huomasikin ne molemmat miehet, jotka seurasivat pappia. Toinen heistä, harteikas mies, käveli lujin askelin pelkäämättä tietään. Nojautuneena hänen käsivarteensa horjui toinen eteenpäin pää painuksissa; hänen tukkansa oli harmaampi ja hänen käyntinsä horjuvampi kuin ennen. Ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen vilahduksen heistä.
"Tämä on hirmuista", kuiskasi Sim.
"Vain minuutti vielä ja sitten on kaikki ohi", vastasi Ralph.
Sim purskahti itkuun ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Rohkaiskaa mielenne, vanha ystäväni", sanoi Ralph, joka oli itsekin järkytetty huolimatta kehoittavista sanoistaan. "Vain minuutti ja sitten kohtaamme toisemme jälleen. Olkaa sen vuoksi rohkea älkääkä pelätkö."
Sim koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja onnistuikin. Hänen kyyneleensä kuivuivat, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui hurjaksi, mitä Ralph pelkäsi enemmän kuin kyyneliä.
"Olkaa rauhallinen, Sim", kuiskasi hän; "olkaa tyyni älkääkä virkkako mitään."
Alisheriffi lähestyi Ralphia.
"Haluatteko pyytää jotakin?" kysyi hän.
"En."
"Entä te?" sanoi upseeri kääntyen Ralphin toverin puoleen.
Sim koetti hillitä mieltään.
"Hänellä ei ole mitään sanottavaa", sanoi Ralph tyynesti. Sitten hän kuiskasi jälleen Simin korvaan: "Olkaa rohkea, ystäväni."
Irroittaen käsivartensa Simin suonenvedontapaisesta otteesta riisui hän pitkän takkinsa yltään. Samalla valaisi hänen kasvojaan kalpea auringonsäde. Seurasi painostava hiljaisuus.
Silloin huitoen hurjasti käsivarsillaan hyökkäsi Sim esille ja tarttuen alisheriffiä käsivarteen hän huusi hermostuneesti:
"Minulla on jotakin sanottavaa. Hän on viaton — viekää minut takaisin vankilaan ja antakaa minun todistaa se — hän on viaton — se on totta — se on totta — antakaa minun todistaa se!"
Ralph meni surullisen näköisenä Simin luo ja sanoi: "Silmänräpäys vielä ja kätemme yhtyvät taivaassa."
Mutta nyt huomattiin jotakin liikehtimistä taempana. Sheriffi itse tuli
ikkunasta ja lähestyi mestauslavaa. Häntä seurasivat Willy Ray ja John
Jackson. Kaksi naista seisoi vierekkäin heidän takanaan, Rotha ja rouva
Garth.
Willy lähestyi kietoen käsivartensa veljensä kaulaan.
"Jumala on ollut armollinen meille!" huudahti hän itkien.
Ralph näytti hämmästyneeltä. Sheriffi sanoi jotakin hänelle, mitä hän ei kuullut. Ihmisetkään eivät kuulleet sanoja, mutta kansan suuren sydämen nopea myötämielisyys käsitti silmänräpäyksessä kuulumattomiin häipyneen sanoman.
"Armahdettu, armahdettu!" huusi ainakin viisikymmentä ääntä.
Muudan nainen pyörtyi ikkunan luona taempana. Nainen oli Rotha.
Molemmat miehet katselivat kummastuneina ympärilleen, kun heidät vietiin pois. He kävelivät kuin unissaan.
"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!"
Kansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä ainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä vuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.