XLIX.
RAUHAA, RAUHAA JA LEPOA.
Carlislessa lähestyi loppu lähestymistään. Koko sen päivän, jolloin Wythburnin seppä taisteli viime taisteluaan, istuivat ne molemmat miehet, joiden seuraavana aamuna piti kuolla hänen rikoksensa vuoksi, yhdessä kopissaan vankitornissa.
Ralph oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja vielä ystävällisempi. Sovituksen hetki oli käsillä. Lunnaat maksettaisiin pian. Lieventääkseen yhden, ei vaan monen ihmisen kovaa kohtaloa oli hän tullut tänne kuolemaan ja nyt oli kuolema oven takana.
Masentuneena ja heikkona, liidunvalkoisena ja tuijottavin katsein jatkoi Sim väitteitään, ettei Jumala salli heidän kuolla nyt eikä tässä paikassa.
"Jos hän sallii sen tapahtua, niin silloin on valhetta, mitä meille on opetettu, että Jumala suojelee kaikkia luotuja olentoja."
"Mitä sanottekaan, vanha ystäväni?" vastasi Ralph. "Kuolemahan saavuttaa vihdoin jokaisen. Viikatemies koputtaa kaikkien oveen. Jos se vain saavuttaisi toisen siellä ja toisen täällä, niin silloin se todellakin olisi hirveätä."
"Mutta kuoleminen ennen määräaikaansa tuntuu kamalalta", väitti Sim.
"Ennen määräaikaansako — mitä määräaikaa?" kysyi Ralph. "Tänään tahi huomenna — kuka voi sanoa, mikä on teidän aikanne, mikä minun?"
"Niin, mutta kuolla nyt tällä tavoin", sanoi Sim huojuttaen ruumistaan istuessaan.
"Mutta eikö ole totta, että pikainen kuolema on suurin mahdollinen onni?"
"Entä häpeä — siitä johtuva häpeä?" mumisi Sim.
"Se ei liikuta meitä ollenkaan", sanoi Ralph. "Vain rikollinen voi tuntea häpeällisen kuoleman aiheuttaman häpeän. Ei, ei, kuolema on parhain ystävämme. Ja kuitenkin, vanha ystäväni, kadun jo puolittain päätöstäni. Piilotin tuon kohtalokkaan vangitsemismääräyksen, joka on ollut pätevin todistus meitä vastaan, vain siinä toivossa, että se jonakin päivänä voisi auttaa teitä. Teidän vuoksenne ja ainoastaan siksi toivon Jumalan nimessä, että voisin ilmaista, kuinka ja mistä sain sen käsiini."
"Ei, ei, ei!" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. "Olen oikea syyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun pitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi — Jumala ei salli milloinkaan sellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule sallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!"
Samalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä toimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron laulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi ruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen koppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden korviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla, syvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he olisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.
Molemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.
Siinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja sotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta siinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut minkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä kuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä toiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.
Vanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia Hän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli tuntia kahden kesken.
Sim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. "Ei", sanoi Ralph viitaten häntä palaamaan takaisin; "aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä olla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne", lisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.
Robbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi liikutettu.
"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä", sanoi hän.
Sitten hän kertoi tuloksettoman hakemisensa kaikki vaiheet.
"Todistukseni olisi ehkä voinut pelastaa teidät", sanoi hän. "Onkohan se jo liian myöhäistä?"
"On", vastasi Ralph.
"Luullakseni voisin ilmaista, mistä sait vangitsemismääräyksen."
"Robbie, muista valaasi, ettet milloinkaan puhu siitä asiasta enää."
Kuullessaan puhuttavan vangitsemismääräyksestä oli Sim hiipinyt innokkaana heidän luokseen. Ralph huomasi hänen vieläkin toivovan pelastusta. Tulisiko tämä kurja heikkous masentamaan hänen mieltään viimeiseen asti?
"Robbie, jos milloinkaan olet ollut toverini ja nuoruudenystäväni, kätke tämä asia ikuisiksi ajoiksi mieleesi."
Voimatta vastata taivutti nuori laaksolainen päätään.
"Mitä Simiin tulee, olen äärettömästi suruissani. Mutta minä itse, mitä varten nyt enää eläisin? En mitään. Koetin pelastaa talon äidilleni ja veljelleni. Kuinka äitini jaksaa?"
"Hieman parempi, olen kuullut."
"Äitiraukka! Entä Rotha, onko hän —"
"Rotha voi hyvin."
"Jumalalle kiitos! Ehkä sitten kun näistä surullisista tapauksista on kulunut pitkälti aikaa ja ne ovat muuttuneet hämäräksi muistoksi — niin ehkä hän sitten löytää onnensa veljeni rakkaudesta."
"Willynkö?" kysyi Robbie hämmästyneen näköisenä.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
"Hän on ollut kuin enkeli", sanoi Robbie lämpimästi.
"Enemmän — hän on ollut nainen; Jumala siunatkoon ja suojelkoon häntä!" sanoi Ralph.
Robbie katsoi Ralphia kasvoihin kyyneleet silmissään.
Sim istui paikoillaan vaikeroiden.
"Pieni Rotie-kultaseni!" mumisi hän. "Pieni orpo Rotie-raukkani!"
Hän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen muistissaan.
"Robbie", sanoi Ralph, "tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut jotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen mielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi."
"Mitä sitten, Ralph?" kysyi Robbie.
"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta maatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin päätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin Rothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat sekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon kummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää kuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui minusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen Rothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme tuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa — toivon sanomaa siitä paremmasta maailmasta, jonka pian saavutamme."
Vartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.
"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!" sanoi Ralph. "Ja kuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi, ystäväni. Jumala siunatkoon sinua!"
Laaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.
Robbie poistui itkien.
Samalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista. Urut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat korkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa aamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen. Sitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.
Rauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!