XLVIII.
"SAMMU, SAMMU, LYHYT KYNTTILÄ!"
Kun kello löi kahdeksan, heitti Rotha huivit hartioilleen ja kiiruhti tielle.
Kääntyessään Shoulthwaiten kujalle tapasi hän Willy Rayn. "Tulin sinua vastaan", sanoi Willy lähestyessään.
"Älä tule lähemmäksi", sanoi Rotha viitaten torjuvasti kädellään.
"Tiedät missä olen ollut. Pysähdy siihen, olet jo tarpeeksi lähellä."
"Joutavia, Rotha!" sanoi Willy tullen hänen luokseen ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Kosketus ilmaisi luottamusta.
"Huomenna on määräpäivä", lisäsi Willy muuttuneella äänellä. "Lähden
Carlisleen puolenpäivän tienoissa, siis neljän tunnin kuluttua."
"Etkö voisi siirtää matkaasi vielä neljäksi tunniksi?" kysyi Rotha.
"Voin, jos haluat, mutta miksi?"
"En tiedä, tarkoitan, etten voi sanoa, mutta odota neljään asti, rukoilen sinua."
Tyttö puhui hyvin vakavasti.
"No, minä odotan", sanoi Willy hetkisen kuluttua.
"Ja lupaat kohdata minut sillalla pajan vieressä?" sanoi Rotha.
Willy nyökäytti myöntävästi päätään.
"Juuri neljän aikaan siis", sanoi hän.
"Tulin vain pyytämään tätä sinulta. Nyt pitää minun palata takaisin."
"Rotha, sananen vielä. Mitä sinulla on tekemistä noiden Garthien kanssa? Koskevatko toimesi jotenkin isääsi ja Ralphia?"
"Sanon sen sinulle sillalla", vastasi Rotha siirtyen sivulle.
"Kaikki ihmiset kummastelevat, että menet sinne", sanoi Willy.
"Minulla on siihen pätevämmät syyt kuin kukaan osaa arvatakaan", vastasi Rotha.
"Ja lujempi usko ja jalompi sydän", lisäsi Willy tunteellisesti kääntäen pois päänsä.
Garth nukkui vielä Rothan palatessa tupaan. Talviauringon vaaleat säteet tunkeutuivat heikosti pienestä ikkunasta huoneeseen. Ne sattuivat vuoteeseen ja valaisivat nukkuvan sairaan sinertävät silmäluomet ja värittömät huulet.
Tuli oli melkein sammunut. Vain muudan hiiltynyt oksa ja kostea turvepalanen savusivat vielä takan harmaassa tuhkassa.
Rothan tullessa tupaan nousi rouva Garth tuoliltaan, jolla hän oli istunut koko yön. Hänen kasvoissaan oli kummallinen ilme. Pitkien tuntien kuluessa oli hän mielessään hautonut vaikeasti ratkaistavaa arvoitusta, jota hän ei kyennyt selittämään, ja hänen kasvojensa ilmeestä voitiin nähdä, kuinka se saattoi hänet ymmälle. Vetäen tytön sivulle hän sanoi käheästi kuiskaten:
"Sano minulle, luuletko pojan puhuvan totta?"
"Isästä ja Ralphistako?" kysyi Rotha.
"Ei vaan hänestä itsestään. Luuletko hänen kuolevan?"
Rotha taivutti päänsä.
"Sano minulle, luuletko niin?"
Rotha ei vieläkään vastannut. Rouva Garth katsoi tutkivasti häntä kasvoihin ja kuin vastaukseksi lausumattomaan vastaukseen hän kuiskasi kiihkeästi:
"Se ei ole totta. Hän työskentelee jo alasimensa ääressä huomenna. Miksi olet tullut tänne kalpeine kasvoinesi? Itketkö sinä? Miksi, sano se minulle?"
Ja vanha nainen tarttui tyttöä olkapäihin pudistaen häntä kovasti.
Rotha ei vastannut. Rouva Garthin kasvojen hämmentynyt ilme kävi nyt yhä selvemmäksi, mutta kääntyessään syrjään hän mumisi jälleen hyvin päättäväisesti:
"Hän työskentelee alasimensa ääressä jo huomenna, aivan varmasti."
Seppä heräsi tyynenä kuin lapsi. Kun hän katsoi Rothaan, pehmenivät hänen riutuneet kasvonsa jonkinlaisesta hymyn tapaisesta. Sitten ne synkistyivät jälleen ja kerran vielä käänsi hän kasvonsa seinään päin.
Ja nyt alkoivat tunnit Rothan mielestä kulua hirmuista vauhtia. Jokainen hetki niistä oli niin kallisarvoinen hänelle kuin hänen oma sydänverensä. Kuinka mitättömän vähän tunteja olikaan enää huomiseen! Asiaa, mitä varten hän oikeastaan oli tullut tänne, ei oltu vieläkään toimitettu. Synkkä toivottomuuden tunne lamautti hänen mielensä.
Rotha hoiti sairasta huolellisesti ja hellästi, ja kun sairas joskus vaipui levottomaan uneen, istui Rotha liikkumattomana ristissä käsin katsoen ikkunasta tielle. Kaikki oli hiljaista, synkkää, kylmää ja väsyttävää. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan eikä jokikaan kohissut enää niin kovasti. Laakson toisella laidalla kaivoi joku nainen perunoita pellosta. Muita inhimillisiä olentoja ei ollut näkyvissä.
Siten kuluivat tunnit. Kerran heräsi Garth näyttäen levottomalta ja katsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hänen äitinsä istui tavallisella paikallaan nähtävästi nukuksissa. Seppä tarttui Rothan hameeseen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Rotha totteli heikon toivon syttyessä hänen rinnassaan. Mutta juuri silloin rouva Garth liikahti tuolissaan kääntäen kasvonsa heihin päin. Seppä veti takaisin kätensä ja painoi puoleksi kohotetun päänsä alas.
Rouva Garth nousi puolenpäivän tienoissa ja poistui huoneesta. Hänen poikansa näytti nukkuvan, mutta hän pitikin tarkasti silmällä jokaista liikettä. Hän tarttui jälleen Rothan hameeseen ja yritti puhua, mutta rouva Garth palasikin hetkisen kuluttua eikä mitään ehditty sanoa.
Rothan rohkeus lannistui. Tuntui aivan siltä kuin hän tuntikausia olisi ryöminyt jotakin toivonsädettä kohti, joka pakeni yhä kauemmaksi.
Alkoi vähitellen hämärtää eikä vieläkään oltu saatu aikaan mitään. Sitten kello löi neljä ja Rotha kietoi kerran vielä huivin ympärilleen kävellen sillalle.
Willy oli siellä satuloitu hevonen rinnallaan.
"Näytät väsyneeltä ja masentuneelta, Rotha", sanoi hän.
"Voitko siirtää matkaasi vielä neljä tuntia?" kysyi Rotha.
"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen ratsastukseen", vastasi Willy.
"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?"
"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne ollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen."
"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello kahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa tällaisena vakavana hetkenä."
"No, minä odotan."
Hän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He erosivat.
Kun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu vuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa takan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön kasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen kuin ennenkin.
"Luenko teille jotakin, herra Garth?" kysyi hän ottaen samalla suuren kirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine hakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.
"Rotha", sanoi seppä, "lukekaa minulle synneistä, jotka olivat veripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi."
Tyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä äänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat olisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni olisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta eivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä tuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.
Vihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.
"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin", sanoi hän, mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden häneen varoittavan silmäyksen.
Oli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi tunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.
Sitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä, joka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja hirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni vienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi, tunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä kylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa näyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:
"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille jotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni."
"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna", sanoi rouva Garth äreästi murahtaen.
"Äiti, äiti", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, "milloin huomaatkaan, kuinka sairas olen?"
"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma siitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä."
"Niinkö, äiti", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa tuijottaen äitiinsä uhmaavasti; "niin, äiti, mutta vain iankaikkisen tulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani."
Huolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut omaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat, tasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä vielä kerran.
Rotha tunsi hetken vihdoinkin koittaneen. Hänen täytyi puhua nyt tahi ei milloinkaan. Ainoa toivo kahdelle viattomalle miehelle, joiden oli kuoltava uuden päivän koittaessa, sisältyi tähän hetkeen.
"Herra Garth", aloitti hän epäröiden, "jos jokin synti painaa raskaasti omaatuntoanne, on parasta, että tunnustatte sen Jumalalle ja heittäydytte taivaallisen isänne armoille."
Ja kooten voimiaan hän jatkoi: "Ja jos se on jokin synkkä salaisuus, joka koskee muitakin kuin teitä — jos muut saavat kärsiä tahi jo kärsivät senvuoksi — jos asian laita on niin, pyydän teitä niin totta kuin luotatte jumalalliseen armoon tunnustamaan sen nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä — vapauttakaa raskautettu sydämenne siitä — älkää antako sen hautautua sinne, että se tulisi julki vasta viimeisellä tuomiolla, jolloin jokainen inhimillinen teko, olipa se sitten kuinka salainen tahansa, paljastetaan Herralle, että palkka siitä maksettaisiin iankaikkisesta iankaikkiseen."
Rotha oli noussut seisoalleen. Nojautuen vuoteen yli painoi hän toisella kädellään kuvaamattoman tuskallisesti rintaansa ja tarttui toisella suonenvedontapaisesti sepän käteen.
"Ah, rukoilen teitä", jatkoi hän, "tunnustamaan sen, mikä painaa sydäntänne, itsenne ja muiden vuoksi. Älkää tuhlatko kalliita hetkiä. Tunnustakaa totuus vihdoinkin, lopultakin! Antakaa sitten Jumalan tehdä itsellenne mitä hän haluaa. Älkää viekö tätä syntiä kanssanne viimeiselle tuomiolle. Siunattu, tuhat kertaa siunattu, on katuvan sydämen tunnustus. Jumala kuulee sen kyllä."
Garth katsoi tytön innoittuneihin kasvoihin.
"En voi nähdä tietäni selvästi", sanoi hän. "Olen kuin ihminen, joka hapuilee eteenpäin Legberthwaiten tunnelin keskikohdalla. Valo takanani himmenee yhä enemmän enkä vieläkään näe valon pilkahdustakaan edestäni. En ole vielä ehtinyt synkimpään pimeyteen, en ollenkaan."
"Vieras koputtaa sydämenne oveen, herra Garth. Ettekö halua avata sitä hänelle?" Sitten muuttaen ääntään Rotha lisäsi: "Huomenna päivän koittaessa kuolee kaksi miestä Carlislessa — isäni ja Ralph Ray — ja he ovat viattomat."
"Niin, se on totta", sanoi seppä vihdoinkin muserrettuna.
Jo koettaen vielä kerran kohottautua kyynärpäänsä varaan huusi hän:
"Äiti, kerro hänelle, että minä sen tein eikä Ralph. Kerro heille kaikille, että minä yksin olen syyllinen. Ilmoita heille, että minun oli pakko tehdä se niin totta kuin Jumala on tuomarini."
Vanha nainen ponnahti seisoalleen ja kumartuen lähemmäksi poikaansa hän kuiskasi:
"Sinä hullu! Mitä sinä nyt sanoitkaan?"
"Äiti, rakas äiti, äiti", huusi seppä, "ajattele mitä teet, ajattele minut seisomassa, kuten minun pian pitää seisoa — hyvin pian — Jumalan kasvojen edessä tämä kauhea rikos omallatunnollani! Anna minun vapautua siitä ikuisiksi ajoiksi. Älä koetakaan houkutella minua salaamaan sitä. Rotha, rukoilkaa häntä, rukoilkaa häntä, ettei hän antaisi minun mennä Jumalan kasvojen eteen näin suurissa omantunnontuskissa, tällainen veripunainen synti tunnollani!"
Garth hengitti läähättäen. Hetki oli hirveä. Rotha laskeutui polvilleen. Hän ei ollut tottunut rukoilemaan, mutta nyt virtasivat sanat hänen huuliltaan:
"Rakas Isä taivaassa", rukoili hän, "pehmitä kaikkien meidän sydämemme tänä juhlallisena hetkenä. Anna meidän ajatella kuolemattomia sielujamme. Älä salli meidän luopua iankaikkisesta autuudestamme tämän lyhyen elämän haihtuvien ilojen vuoksi. Isä, sinä tutkit kaikkien sydämet. Mikään salaisuus ei ole niin salainen, mikään teko ei ole niin hyvin piilotettu ihmisten silmältä, ettet sinä sitä näkisi ja voisi koskettaa siihen tulisormellasi. Auta meitäkin tunnustamaan syntimme sinulle. Jos olemme rikkoneet suuresti, anna meille laupeudessasi anteeksi ja suo meille rauha kuvaamattomassa hyvyydessäsi. Lähetä jokin pyhä enkelisi luoksemme nyt lohduttamaan meitä."
Ja Jumalan enkeli liiteli todellakin heidän luokseen tällä hetkellä pieneen tupaan autioiden kukkuloiden väliin.
Rotha nousi kääntyen Garthiin päin.
"Kuoleman varjon lähestyessä", sanoi hän, "vannotan teitä ilmaisemaan minulle, kuinka ja milloin teitte sen rikoksen, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan huomenna?"
Rouva Garth oli palannut kerran vielä jakkaralleen. Sepän voimat alkoivat heiketä. Hänen mielenliikutuksensa oli melkein uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä ja kun hän puhui heikosti kuiskaten, kuultiin tukahdutettu nyyhkytys.
"Hän oli isäni", sanoi hän. "Jumala antakoon minulle anteeksi — Wilson oli isäni — ja hän jätti meidät kuolemaan nälkään, äitini ja minut — ja kun hän palasi tänne luoksemme, luulimme Ralph Rayn tuoneen hänet tänne, että hän saisi ryöstää meiltä senkin vähän, minkä omistimme."
"Jumala antakoon minullekin anteeksi", sanoi rouva Garth, "mutta siinä erehdyimme."
"Erehdyimmekö?" kysyi seppä.
"Niin, se selveni kuulustelussa", mumisi hänen äitinsä.
Garth näytti joutuvan uuden kiivaan mielenliikutuksen valtaan. Rotha kohotti kulhollisen kauralientä hänen huulilleen.
"Niin, niin, mutta kuinka se tapahtui — kuinka?"
"Hän ei kuollut tielle, jonne Ralph — Angus — kumpi sitten lienee ollutkaan, hänet kaasi, vaan nousi hetkisen kuluttua ja laahusti tupaamme — hän sanoi Rayn pukanneen hänet kumoon, jolloin hän sanoi loukkautuneensa — siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän tahtoi tulla luoksemme lepäämään, mutta minä paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edessä ja silloin hän kaatui. Sitten hän nousi huutaen jotakin — se oli jotakin minua koskevaa — hän sanoi minua äpäräksi, niin hän juuri sanoi. Silloin tuntui aivan siltä kuin jokin käsi takanani olisi tyrkännyt minua eteenpäin. Avasin oven ja löin häntä. En tiennyt, että minulla oli vasara kädessäni, mutta minulla oli. Hän kuoli heti."
"Entä sitten?"
"Ei mitään? — niin — myöhemmin samana yönä kannoin hänet samaan paikkaan, missä luulin häntä ensin lyödyn — siinä kaikki."
Garthin vähäiset voimat olivat nyt melkein lopussa.
"Tahtoisitteko kirjoittaa nimenne paperiin, jossa tämä kaikki on kerrottu?" kysyi Rotha kumartuen hänen ylitseen.
"Kyllä, jos siitä vain on jotakin hyötyä."
"Se voi pelastaa isän ja Ralphin hengen. Mutta äitinne pitää todistaa se oikeaksi."
"Hän tekee sen kyllä minun vuokseni", sanoi Garth heikosti. "Mitään muuta en enää häneltä pyydäkään. Hänen pitää itsensä matkustaa sinne todistamaan."
"Kyllä, kyllä", nyyhkytti murtunut nainen huojutellen ruumistaan.
Rotha otti kynän ja paperia ja kirjoitti käsialalla, josta voitiin nähdä, kuinka järkytetty hän oli:
"Täten tunnustan minä, Joseph Garth, ollen lähellä kuolemaani, mutta kuitenkin tietäen täydellisesti tekoni luonteen, murhanneeni miehen, jota nimitettiin James Wilsoniksi ja jonka kuolemasta Simeon Stagg ja Ralph Ray on nyt tuomittu kuolemaan."
"Jaksatteko nyt kirjoittaa tämän alle, Joe?" kysyi Rotha yhtä lempeästi kuin kiihkeästi.
Garth nyökäytti päätään myöntävästi. Hänet nostettiin istuvaan asentoon. Rotha levitti paperin hänen eteensä ja sitten kannatti hän selän takaa käsillään.
Seppä otti kynän voimattomaan käteensä koettaen kirjoittaa. Voi, millaisia tuskia tämä ponnistus aiheuttikaan! Voi kuinka jokainen pieni kynänveto tuntui tytön sydämessä kuin omantunnonpisto! Nimi saatiin vihdoinkin kirjoitetuksi, vaikkakin surkealla tavalla. Kuoleva mies laskettiin jälleen pieluksille.
Samassa sai hänen mielensä rauhan.
Kello löi kahdeksan.
Rotha kiiruhti tuvasta tielle ja sitten sillalle. Kuu oli juuri noussut synkän pilviröykkiön takaa. Oli pistävän kylmä.
Willy odotti hevosineen sovitulla paikalla.
"Kuinka järkytetty oletkaan, Rotha; sinähän vapiset kuin haavanlehti", sanoi hän. "Ja mihin olet jättänyt huivisi?"
"Katsohan tätä paperia", sanoi Rotha. "Näet tuskin lukea sitä täällä, mutta se on tunnustus. Se sisältää, että Joe Garth-raukka tekikin sen murhan, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan päivän koitteessa."
"Vihdoinkin! Jumalalle kiitos!" huudahti Willy.
"Ota se — pistä se poveesi — talleta se hyvin, jos kuolematon sielusi on sinulle rakas — ratsasta Carlisleen niin nopeasti kuin hevosesi voi sinut kuljettaa ja näytä se heti sheriffille."
"Onko se allekirjoitettu?"
"On."
"Ja todistettu myös?"
"Todistaja tulee sinne itse — muutamien tuntien kuluttua — vain muutamien tuntien — ja hän hakee sinut käsiinsä sieltä."
"Rotha, Jumala itse pani sinut tekemään tämän, ja hän on suonut sinulle enemmän voimia kuin väkevimmälle miehelle."
"Kuinka lyhyessä ajassa voidaan nopeimmin matkustaa Carlisleen yöllä ja kärryillä?" kysyi tyttö kiihkeästi.
"Ehkä viidessä tunnissa, jos tien jokainen kohta on tuttu."
"Ennenkuin lähdet, ratsasta senvuoksi Armbothiin ja pyydä herra Jacksonia tulemaan rattaineen tähän sillalle puolenyön tienoissa. Älä anna hänen kieltäytyä, jos hän vain ajattelee sielunsa autuutta. Ja nyt hyvästi jälleen ja Jumala suokoon sinulle nopean matkan!"
Willyllä oli takki käsivarrellaan. Hän aikoi heittää sen Rothan paljaille olkapäille.
"Ei, ei", sanoi Rotha, "olet itse sen tarpeessa. Minun pitää palata heti takaisin."
Ja hän oli poissa melkein ennenkuin Willy huomasikaan.
Willy aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän kuuli askelia takaansa. Pappi Nicholas Stevenshän sieltä tuli lyhty kädessään, valaisten sillä tietään kävellessään kotiinsa Smeathwaitestä jostakin syntymäpäiväjuhlasta. Hänen lähestyessään Willy meni häntä vastaan.
"Pysähtykää", huusi pappi, "eikö nainen, josta juuri erositte, ollut tuon Simeon Staggin tytär?"
"Juuri sama", vastasi Willy.
"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?"
"Hän on siellä nytkin", sanoi Willy. "Luulin teidän haluavan jakaa uskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle — Garth on kuolemaisillaan."
"Syrjään — menkää pois — älkää koskeko minuun — päästäkää minut ohitsenne", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista, jota Willy kantoi käsivarrellaan.
Rotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä kaivannutkaan.
Joe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi vuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt pehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä, kuiskasi hän:
"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies ei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä."
Sitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä veitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen ja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.
"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui teidän luonanne Fornsidessä."
Se oli ote Joen syntymätodistuksesta ja siitä nähtiin, että hän oli jonkun tuntemattoman miehen poika.
"Tiesin sen olevan hänen hallussaan. Hänen tapanaan oli aina uhata, että hän hankkii sen. Hän aikoi käyttää sitä johonkin ilkeään tarkoitukseen tavalla tahi toisella."
Rouva Garth puhui kuiskaamalla, mutta hänen äänensä häiritsi kuitenkin pojan levotonta unta. Garthin voimat vähenivät nopeasti, mutta hän oli levollisemman näköinen, kun hän jälleen avasi silmänsä.
"Luulen Jumalan antaneen minulle anteeksi suuren rikokseni", sanoi hän tyynesti, "laupiaan vapahtajamme tähden, joka ei tahtonut tuomita syntistä vaimoakaan."
Sitten alkoi hän hiljaa hyräillä kveekarien virttä:
"Veripunaiset vaikk' syntis oisi,
hän valkoisiks' kuin lumi muuttaa ne."
Oli sanomattoman liikuttavaa kuunnella hänen heikon katkonaisen äänensä ponnistavan näin viimeisiä voimiaan.
"Veisatkaa minulle, Rotha", sanoi hän keskeyttäen huoahtaakseen.
"Kyllä, Joe. Mitä minä veisaan?"
"Veisatkaa 'Oo Herra Jumalani'", vastasi seppä.
Ja kovemmin kuin virran kohina ja kiihtyvän tuulen hiljainen humina kuultiin tytön suloisen juhlallisen äänen laulavan hellästi ja kyynelten tukahduttamana seuraavan vanhan virren:
"Oo Herra Jumalani, särkynyt sydän vain on nyt osanain; kuria mulle suo, että siitä nähdä saan rakkautesi armiaan."
"Niin, niin", toisti Garth, "särkynyt sydän vain on nyt osanain."
Veisaajan ääni värähteli kovasti, kun hän jatkoi:
"Oo Herra Jumalani, vahvista mua viel', ennenkuin lepään siell' syvällä haudassain; armahda, oo Luoja suuri, sieluparkaani nyt juuri."
"Niin, sieluparkaani", mumisi seppä.
Rotha oli keskeyttänyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.
"Siinä on vielä yksi värssy, Rotha; siinä on vielä yksi värssy."
Mutta Rotha ei voinut laulaa enempää. Silloin veisasi kuoleva mies itse heikolla äänellään huohottaen:
"Oo Herra Jumalani, väsynyt ma on, loukkaunut kivikkoon; säästä kuriltasi, kannan syntini ma sulle, rauha suo sa kiusatulle."
Hänen silmänsä näyttivät hyvin kirkkailta. Ja varmasti oli hän saavuttanut voiton vihdoinkin. Hän oli vapautunut syntitaakastaan ainiaaksi.
"Rauha suo sa kiusatulle", mumisi hän jälleen, ja kieli, joka lausui tämän rukouksen, vaikeni ikuisiksi ajoiksi.
Rotha tarttui hänen käteensä. Hänen valtimonsa löi yhä kiivaammin. Hänen kuolemansa oli kuin lampun sammuminen — liekki pieneni pienenemistään, leimahti vielä kerran ja sitten —
Kuolema, tuo laupias sovittaja — kuolema, ainoa oikea tuomari — kuolema, vääryyttä kärsineiden kostaja, — kuolema oli saapunut.
Rouva Garthin suru oli hillitön. Tämä jäykkä nainen oli niin heikko kuin pieni lapsi. Mutta alussa ei hän tahtonut uskoa aistiensa todistusta. Kumartuen vuoteen yli hän nosti puolittain ruumiin syliinsä.
"Ah, hän on kuollut, poikani on kuollut!" huusi hän. "Sano minulle, ettei hän ole kuollut, vaikka hän lepääkin niin hiljaa."
Rotha veti hänet sivulle, ja kumartuen alemmaksi hän suuteli kuolleen kylmiä, riutuneita ja kalpeita huulia.
Puoliyön tienoissa saapuivat katetut vaunut pajan vieressä sijaitsevan tuvan edustalle. John Jackson istui ajajan istuimella. Rotha ja rouva Garth nousivat vaunuihin. Sitten ne vierivät pois.
Kun he olivat kulkeneet sillan yli ja vaunujen piti kääntyä tien mutkassa, joka piilottaisi tumman tuvan heidän näkyvistään, käänsivät molemmat naiset päänsä sinnepäin ja ajattelivat ikävöiden häntä, jonka he olivat jättäneet sinne. Sitten he purskahtivat molemmat itkuun.