XLVII.
RUTTO SAAPUU KAUPUNKIIN.
Seuraavana aamuna Rothan taistelun jälkeen rouva Garthin kanssa sillalla huhuttiin Wythburnissä, että rutto oli saapunut piirikuntaan. Uusien saarnaajien esiintymisestä asti olivat ihmiset kuvitelleet tuon peloittavan ruoskan riippuvan jokaisen sellaisen vieraan hihasta, joka oli saapunut sinne kaukaa pahasta maailmasta. He olivat pitäneet silmällä kaikkia peloittavia oireita, he olivat odottaneet niitä ja olivat kutsuneet ne luokseen. Jokainen tuulenpuuska tuntui heistä olevan tulvillaan rutontartuntaa ja jokainen pieninkin pahoinvointi näytti heistä siltä.
Ei luottamus Jumalaan eikä uskominen kohtaloon, ei rohkeus eikä alistuminen, ei epäitsekkäisyys eikä huoleton välinpitämättömyys olleet pelastaneet asukkaita tuosta alituisesti uudistuvasta pelosta, että näkymätön ja kavala vihollinen niittää heidät maahan. Ja nyt tuntui rutto todellakin saapuneen jo heidän ovilleen. Se oli aluksi mennyt pajan viereiseen tupaan. Huhuttiin rouva Garthin tuoneen sen mukanaan Carlislesta ja nyt oli hänen poikansa sairastunut.
Seppä oli palannut kotiinsa heti sen jälkeen kuin Rotha oli eronnut hänestä. Hänen äitinsäkin oli jo tullut ja kertoi pojalleen kaiken, mitä hän oli kuullut rutosta. Tämän hän teki kääntääkseen pojan huomion pois niistä asioista, joiden hän tiesi poikaa enimmin vaivaavan — oikeudenistunnosta ja siitä, kuinka se oli päättynyt. Hänen tarkoituksensa onnistui liiankin hyvin.
Garth kuunteli häntä vaieten ja lähti sitten äreänä pajaan.
"Olen niin sairas, etten voi työskennellä tänään", sanoi hän tullen takaisin puolen tunnin kuluttua.
Hänen äitinsä siirsi lavitsan takan ääreen ja järjesti pielukset, että poika voisi laskeutua levolle.
Mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa. Hän palasi alasimen ääreen ja työskenteli niin kovasti, että hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän palasi tupaan.
"Suutani kuivaa niin kummallisesti tänään", sanoi hän; "etkö sanonut sitä yhdeksi merkiksi?"
"Tyhmyyksiä, poika, olet vain kuumissasi työstäsi."
Garth palasi vielä kerran pajaan ja työskenteli siellä aavistusten kiduttamana, kunnes hänen kaikki vaatteensa olivat ihan märkinä hiestä. Sitten hän palasi tupaan jälleen.
"Kuinka ohimoni jyskyttävätkään", sanoi hän; "sanoit varmasti jyskyttäviä ohimoita yhdeksi merkiksi, ja minun ohimoni jyskyttävät."
"Vaiti siinä; olet nyt vain saanut jotakin päähäsi."
"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi. Älä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä, ja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät ohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti."
"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?"
Nyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat olleet täydelliset.
Garth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän takoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti. Hän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella lyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta repi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan kainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin surulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä vapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä nyt tupaan.
"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti, en ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti, rauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies, tuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma, sellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti."
Ja silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta kuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi houria.
Pieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita juttuja sepän taudista ja kuumehoureista.
Alussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta, mutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven kieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.
Tämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun ajan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt enää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden keskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen rutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.
Sepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella sijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän kuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella kaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat sellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon ehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi luopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen mutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun asunnon läheisyyteen.
Kolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa ollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen metrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne ei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu kutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas tielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.
Rouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku olisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan, ehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta kuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet lakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin kuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.
"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään, millaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään meidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne yksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan."
"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?" kysyi seppä. "Emme ole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan."
Rouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi istuimellaan.
"Äiti", sanoi seppä, "etkö milloinkaan rukoile?"
"Hiljaa, poikaseni, hiljaa", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.
"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?" toisti seppä kuumeisin silmin katkonaisella äänellä.
"Hiljaa, Joe, hiljaa!"
"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä
Jumala sentään voisi antaa meille anteeksi."
"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!" Rouva Garth rupesi pöyhimään vuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.
Poika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.
"Älä katso minuun noin", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan. "Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut niin kummallisesti?"
"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua, äiti; kuolema, eikä mikään muu."
"Älä sano niin, Joe-poikaseni."
Vanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.
Garth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.
"Äiti", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään, "äiti, etkö milloinkaan rukoile?"
Rouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan märät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.
"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö. Minulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli minua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon sunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen, poikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa."
Päivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus kuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt tulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen valittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.
Mutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä kaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan. Hänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki hiljaista.
Sitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti kohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta ruumistaan ja vaikeroimasta.
"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?" kuiskasi seppä.
"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään", mumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.
Mutta oveen koputettiin jälleen.
"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että —"
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli tupaan.
"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte", sanoi hän sairaalle.
Garth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa lihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa, kauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä kiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin, mutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään päin.
"Minusta tuntuu sopivammalta, että ihmiset odottaisivat, kunnes heitä pyydetään", mumisi rouva Garth katsoen lattiaan.
Rotha riisui yltään huivit, joihin hän oli kietoutunut kylmän vuoksi, heittäen ne tuolin selustalle. Sitten hän kohensi tulta saaden sen palamaan kirkkaasti, sillä huoneessa ei ollut muuta valoa. Korupeite, joka sairaan heittelemisestä oli siirtynyt syrjään, levitettiin uudestaan sairaan jaloille. Kumartuen vuoteen yli kohotti hän hellästi sairaan pään käsivarrelleen suoristaessaan hänen pielustaan. Mutta seppä ei katsonut kertaakaan häneen.
Rouva Garth heilutteli vielä ruumistaan istuessaan lavitsallaan. "Ihmisten pitäisi odottaa, kunnes heitä kutsutaan", mumisi hän jälleen, mutta hänen sanansa hukkuivat tukahdutettuun nyyhkytykseen.
Rotha sytytti kynttilän, jonka hän löysi jostakin läheisyydestä, meni viereiseen keittiöön, otti sen nurkkakaapista ruukullisen kaurasuurimoita, palasi takan ääreen ja haki esille pienen padan. Parin minuutin kuluttua kiehua porisi jo jotakin hiilloksella.
Rouva Garth katseli hänen liikkeitään hyvin tarkkaavaisesti.
Hetkisen kuluttua palasi tyttö jälleen sairaan viereen kulho kädessään.
"Syökää vähän tätä, herra Garth", sanoi hän. "Suunne on varmaankin aivan kuiva."
"Kuinka sen tiedätte?" mumisi seppä kohottaen vihdoinkin katsettaan.
Rotha ei vastannut, painoi vain kylmällä kädellään sepän polttavaa otsaa. Mutta seppä käski häntä viittauksella ottamaan pois kätensä ja Rotha totteli.
"Se voi olla vaarallista — se voi olla hyvin vaarallista teille, tyttö", sanoi hän kuiskaten, hengähtäen joka sanan välissä.
Rotha hymyili, laski kätensä jälleen otsalle ja siveli pois kostean tukan hänen märältä ohimoltaan.
Rouva Garth nousi istuimeltaan vuoteen vierestä ja horjui takan ääreen.
Siellä istuutui hän matalalle jakkaralle peittäen esiliinallaan päänsä.
Kohottaen jälleen seppää pielusten varasta työnsi Rotha lusikallisen kauralientä hänen polttavien huuliensa väliin. Seppä oli lastakin taipuvaisempi nyt ja salli Rothan noudattaa tahtoaan.
Katsottuaan Rothaan surullisesti hetkisen sanoi hän kääntäen silmänsä muualle:
"Teillä on tarpeeksi omiakin huolia, Rotha, teidän tarvitsematta tulla tänne ottamaan osaa meidän — minun ja äidin vaivoihin."
"Niin onkin", vastasi Rotha ja hänen iloiset kasvonsa synkistyivät.
"Ajavatko he hänet maanpakoon?" kysyi seppä hengittäen kiivaasti. "Äiti sanoo niin. Tuomitaanko hänet maanpakoon?"
"Kyllä ehkä, mutta johonkin toiseen parempaan maahan", sanoi Rotha taivuttaen päätään.
Garth katsoi kysyvästi häntä kasvoihin. Hänen äitinsä liikahteli jakkarallaan.
"Miten niin, miten niin?" kysyi seppä hypistellen hermostuneesti peitettään.
"Miksi kiusaat häntä, tyttö?" sanoi rouva Garth kääntyen heihin päin.
"Makaa sinä vain, poikani, hiljaa paikoillasi."
"Äiti", sanoi Garth taivuttaen päätään taaksepäin, mutta siirtämättä hetkeksikään päättäväistä katsettaan Rothan kasvoista, "mitä hän tarkoittaa?"
"Hiljaa, Joe."
"Mitä hän tarkoittaa, äiti?"
"Hiljaa. Ei pidä milloinkaan välittää sellaisista ihmisistä, jotka pyytämättä sekaantuvat toisten asioihin."
Rouva Garth puhui äreästi, nousi jakkaraltaan ja asettui Rothan ja vuoteen väliin.
Garthin avoimet silmät olivat vieläkin kuin kiinniliimatut Rothan kasvoihin.
"Viis siitä, vaikka häntä ei ole pyydettykään", sano: hän; "mutta mitä hän tarkoittaa, äiti? Millaista valhetta hän on tullut kertomaan meille?"
"En mitään valhetta, herra Garth", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.
"Ralph ja isä on tuomittu kuolemaan ja he ovat viattomat."
"Ole vaiti ja mene tiehesi", mumisi rouva Garth työntäen tytön syrjään kyynärpäällään.
Seppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.
"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta."
"Jumala tietää sen olevan totta", huudahti Rotha kiihkeästi.
"Sanokaa, että minä uskoin sen", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti kyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. "Sanokaa minun uskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta, jota he eivät milloinkaan ole tehneet — eivät milloinkaan; sanokaa minun uskoneen sen — mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö, tyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse? Miten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?"
Kyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen jakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.
Seppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen otsallaan.
Sitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.
"Se on siis totta!" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän kiemurteli kovissa tuskissa.
Seppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.
Tuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan alitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli rauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.
Nyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat turpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä nostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.
Hänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla äänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta kohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.
Seppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei niitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat sanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.
Alaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen sillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät auttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.
Voi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan joen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman ihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat siivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?
Ei. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa huoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.
Silloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.
"Antakaa minulle paperia — paperia ja kynä pian, no pian nyt!" huusi hän.
"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?" kysyi Rotha.
"Haluan kirjoittaa hänelle — Ralphille. Ralph Raylle", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä.
Rotha riensi keittiön kirstun luo avaten sen. Muutamassa sivuosastossa oli kyniä ja paperiakin. Hän palasi laskien ne sairaan eteen.
Mutta seppä oli jälleen menettänyt tajuntansa.
Rotha katsoi häntä kasvoihin. Sepän silmät eivät näyttäneet näkevän mitään.
"Paperia ja kynä!" huusi hän jälleen vielä kiihkeämmästi.
Rotha pisti kynän hänen käteensä ja työnsi paperin hänen eteensä.
"Mitä tähän on kirjoitettu?" huusi seppä viitaten valkoiseen paperiin.
"Siihenhän on kirjoitettu jotakin punaisella."
"Mihin?"
"Tähän, joka paikkaan."
Kynä putosi hänen voimattomista sormistaan.
"Voidaanko ajatella kauheampaa kuin että he haluavat vangita kuolevan miehen!" sanoi hän. "Tuskin voisitte ajatella, että heillä on siihen sydäntä, noilla ihmisillä. Niin, tuskin voisitte ajatella sitä, vai mitä?" sanoi hän kiinnittäen lasimaisen katseensa Rothan kasvoihin.
"Ehkä he eivät tiedä sitä", Rotha vastasi lohduttavasti koettaen painaa sepän takaisin pielukselle.
"Se on totta", mumisi seppä; "ehkä he eivät tiedäkään, kuinka sairas olen."
Samalla huomasi hän äitinsä muodottoman vartalon takan ääressä. Tarttuen Rothan käsivarteen toisella kädellään viittasi hän äitiinsä toisella ja sanoi melko voimakkaasti:
"Olen päässyt perille hänen juonistaan, niin, olen päässyt niistä perille."
Sitten hän nauroi, kunnes Rothasta tuntui, että veri hyytyi suonissa.
Kun kirkas auringonvalo virtasi pieneen huoneeseen, oli Garth vaipunut syvään uneen.