XLVI.
VYYHTI SELVIÄÄ.
Heidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan toimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat mitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan virkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni häntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.
"Kuningas on vahvistanut tuomionne", sanoi sheriffi kaunistelematta.
"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?" kysyi Ralph yhtä lyhyesti.
"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä meidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista."
"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani", lisäsi Ralph.
"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan", vastasi sheriffi; "viiden vuoden vankeus." Sitten heilauttaen kärsimättömästi kättään hän lisäsi:
"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista asioista."
Ja nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: "Istunnon loputtua torstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille suosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi oikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä selitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen nojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset teitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria."
Ralphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. "Mutta tämä suuri armo, jota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni, johtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää, kuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne, joka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka satuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua — sanon, voi tapahtua — että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi."
Sim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.
Mutta Ralph pudisti tyynesti päätään.
"En halua enkä sitäpaitsi voikaan", sanoi hän painostavasti.
Sim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme muuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.
"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän välillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta", huomautti hän, "mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä. Mutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen tarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen tilanne."
"Teiltä meni viisi päivää tämän — tämän jalomielisen viestin tuomiseen meille, kuten sitä nimitätte", sanoi Ralph.
"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin, josta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan puolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset."
Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.
"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua milloinkaan ettekä itseännekään — niin, ette milloinkaan. Mutta ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan meidät molemmat. Istuutukaa."
"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi; mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.
"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."
"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta siihen."
"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.
Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:
"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."
"Entä sitten?"
"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."
"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."
"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä puntaa rikkaampana."
"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.
"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä iltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan ryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan erään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin muskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa sitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli oikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua vastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin James Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No kuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli siitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet väijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti taistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin hänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka."
"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu", keskeytti sheriffi.
"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna hyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle ja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi pieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa. Muistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin päässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies', ajattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren vääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei ehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.' Laskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne ja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui musketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa kaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin sen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti ja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä sitten tapahtui?"
"Mitäkö tapahtui?" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
"Ei, te olitte tajutonna", jatkoi Ralph. "Tänä onnettomana hetkenä kutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen tunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät leirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin karkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että syytitte onnettomuudestanne minua."
Sheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään aikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.
"Onko tämä kaikki totta?" kysyi hän vihdoin.
"On niin totta kuin Jumala on taivaassa", vastasi Ralph.
"Huivi, minkä värinen se oli?"
"Keltainen."
"Oliko siinä mitään nimeä tahi muuta merkkiä? Minulla on se vieläkin."
"Ei mitään, mutta vartokaahan vähän: sen muutamassa nurkassa oli villalangalla kirjailtu ruusu."
Sheriffi nousi yhteenpurruin huulin ja suurin silmin. Hän meni ovelle ja nykäisi sitä voimakkaasti. Vankilan virkailija aukaisi sen toiselta puolelta ja sheriffi hyökkäsi ulos.
Kääntymättä oikealle tahi vasemmalle hän meni suoraan yleiseen vankilaan. Siellä samassa kopissa, jossa Ralphia oli säilytetty ensimmäisen ja toisen kuulustelun välisenä aikana, istui vääränvalantekijä, Mark Garth, vangittuna.
"Sinä helvetin koira", huusi sheriffi tarttuen häntä tukkaan ja vetäen hänet keskelle lattiaa. "Olen saanut selville pirullisen petoksesi", sanoi hän huohottaen. "Etkö sanonut minulle Rayn antaneen minulle tätä lyöntiä — tätä näin" — hän kosketti kädellään arpea otsassaan — "mutta se oli valhetta, kirottua valhetta!"
"Niin se olikin", sanoi mies katsoen takaisin raivosta leimuavin silmin.
"Ja etkö kertonut Rayn vieneen minut heidän leiriinsä tajuttomana vankina?"
"Sekin oli valhetta", huohotti mies koettamattakaan vapautua otteesta, joka painoi hänet lattiaan.
"Ja etkö taivuttanut minua ahdistamaan tämän miehen henkeä, jonka avutta minä nyt olisin kuollut?"
"Muistatte kaikki asiat ihmeellisen tarkasti, herra Lawson", vastasi vääränvalantekijä.
Sheriffi katseli häntä hetkisen ja heitti hänet sitten luotaan.
"Ihminen, ihminen, tiedätkö mitä olet tehnyt?" huusi hän muuttuneella äänellä. "Olet tahrannut sieluni innoittavalla rikoksellasi."
Vääränvalantekijä nyrpisti ivallisesti huuliaan.
"Minä annoin teille tuon lyönnin", sanoi hän julmasti hymyillen viitaten laihalla sormellaan sheriffin otsaan. "Mutta sekin oli valhetta."
"Sinä paholainen!" karjaisi sheriffi. "Ja nyt olet tappanut miehen, joka pelasti veljesi hengen, ja ruvennut toveriksi toiselle niistä, jotka aikoivat murhata hänet."
"Minä itse olin toinen", sanoi mies pirullisen tyynesti. Se olikin totta. "Minulla on todistus siitä täällä", lisäsi hän koskettaen takaraivoaan, jossa lyhyeksi leikatun tukan alta kuulsi syvä arpi.
Sheriffi perääntyi leimuavin silmin ja laajentunein sieraimin. Hänen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen oli hyvin vaikeata hengittää.
Mies katseli häntä yhteenpurruin hampain ivallisesti hymyillen. Kuin myrkyllinen käärme olisi kiemurrellut hänen polkunsa yli kääntyi Wilfrey Lawson pois ja poistui sanomatta enää sanaakaan.
Hän palasi linnaan ja kiipesi takaisin vankitorniin. "Ilmaiskaa minulle, kuinka saitte käsiinne vangitsemismääräyksen", sanoi hän. "Pyydän, kertokaa se minulle niin hyvin oman sieluni kuin teidän henkenne vuoksi."
Mutta Ralph pudisti päätään.
"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Lähden heti ratsastamaan
Newcastleen."
Sim oli hiipinyt Ralphin taakse ja veti häntä hiljaa takista.
Ralph kääntyi ja katsoi surullisesti vanhusta kasvoihin. Hänen päätöksensä näytti hetkisen horjuvan.
"Jumalan laupeuden nimessä", huusi sheriffi, "oman henkenne, tämän miesraukan ja kaiken sen nimessä, mikä on rakkainta teille molemmille, vannotan teitä antamaan minulle keinoja viattomuutenne todistamiseen, jos kerran olette syyttömiä tähän rikokseen?"
Mutta Ralph pudisti jälleen päätään.
"Siis olette päättänyt kuolla?"
"Kyllä. Mutta tämä ystäväraukka tässä — pelastakaa hänet, jos vain voitte."
"Ette siis halua sanoa minulle mitään vangitsemismääräyksestä?"
"En."
"Silloin on kaikki mennyttä."
Mutta hän meni kuitenkin suoraan linnan talliin ja huusi eräälle tallirengille:
"Satuloi hevonen ja tuo se asuntooni puolen tunnin sisällä."
Ja ennen sen loppumista ratsasti Wilfrey Lawson kovaa vauhtia
Newcastlea kohti.