XLV.
TUOMITUT DOOMSDALESSÄ.
Kun Ralph Simin kanssa saapui Carlisleen ja antautui sheriffille, Wilfrey Lawsonille, vietiin hänet heti oikeuteen ja lyhyen kuulustelun jälkeen päätettiin, että hän saisi odottaa juttunsa tutkimista ensi käräjiin. Sitten hänet vietiin yleiseen vankilaan, joka oli sijoitettu Mustain Veljesten luostarin raunioihin. Hänelle määrätyssä kopissa oli jo entuudestaan muudan mies ja nainen. Huone oli hyvin pieni ja sinne päästiin pihalta lyhyitä portaita pitkin. Se oli hyvin vastenmielinen niille parille aistille, joihin se voi vaikuttaa — kylmä ja kostea. Viereinen koppikin, josta sinne tultiin, oli samanlainen, ja molempien koppien ovet olivat hyvin kapeat, niissä ei ollut ilmanvaihtamiseksi tirkistysreikääkään ja ne olivat kovasti raudoitetut ja varustetut parilla lukolla. Lattiana oli paljas maa eikä siellä ollut muuta kalustoa kuin vankien mukanaan tuomia esineitä. Pienestä ikkunasta katon rajassa tunkeutui huoneeseen valoa ja ilmaa, ja siitä poistuivat myös kaikki epäterveelliset kaasut.
Vangit olivat omissa eväissään. Seitsemästä shillingistä viikossa suostui muudan alivartija hankkimaan Ralphille ruokaa ja lainaamaan hänelle patjan. Hänen onnettomuustoverinsa tässä kurjassa paikassa olivat kurjia ihmisiä, joita epäiltiin erään raa'an ja luonnottoman murhan tekijöiksi. Nainen oli ollut miehen rakastajatar ja murhattu oli naisen mies. He olivat jo monta kertaa olleet kuulusteltavina ja vaikka ei kukaan epäillytkään heidän rikostaan, oli heidät tuotu takaisin vankilaan odottamaan ratkaisevampia ja selvempiä todistuksia. Kuinka voimakas heidän rikollinen intohimonsa ennen lienee ollutkaan, heidän sulkemisensa yhdessä tähän kurjaan koppiin oli muuttanut sen molemminpuoliseksi halveksimiseksi. Näiden ahtaiden seinien sisällä ei heistä kumpikaan näyttänyt sietävän toisen pienintäkään kosketusta. He katsoa tuijottivat toisiinsa heikossa valossa kuin aaveet ja öisin nukkuivat he olkikuvoillaan niin kaukana toisistaan kuin suinkin toinen toisella toinen toisella puolen huonetta. Nämä oljet, joita he köyhyydessään olivat jo käyttäneet viikkoja, jopa kuukausiakin, olivat ruvenneet mätänemään ja olivat nyt likaisia ja kosteita.
Sellaisessa paikassa ja seurassa oli Ralph viettänyt ne seitsemän päivää antautumisensa jälkeen, jotka kuluivat, ennenkuin häntä ruvettiin kuulustelemaan maanpetoksesta.
Pieni ikkuna oli kadulle päin ja kerran tahi pari päivässä tuli Simeon Stagg, joka oli saanut selville, missä Ralphia säilytetään, vaihtamaan muutamia sanoja hänen kanssaan lohduttaakseen siten ystäväänsä. Mutta miesraukan surullisten kasvojen päivittäinen näkeminen ei suonut Ralphille suurtakaan lohtua, ellei ehkä Ralphin omat tyynemmät kasvot ja iloisempi ääni tehneet jotakin lohduttajan oman mielen rauhoittamiseksi.
Vaikka nuo toiset onnettomat pahantekijät saivat kävellä tunnin joka päivä vankilan suurella, pihalla ei Ralphille suotu samaa oikeutta, sillä häntä säilytettiin niin kovassa vankeudessa, ettei hänelle suotu pesuvettäkään, paitsi sinä aamuna, jolloin hänet vietiin oikeuden kuulusteltavaksi.
Esiintyessään ensi kerran tuomariensa edessä oli tämä valtiovanki, joka oli vapaaehtoisesti antaunut monen onnistumattoman kiinniottamiskokeen jälkeen, kovissa käsi- ja jalkaraudoissa. Kun hänen juttunsa lykättiin, vietiin hänet takaisin samaan koppiin, jonka hän ennenkin oli jakanut muiden kanssa; mutta ehkä senvuoksi, ettei hän enää voinut sietää entisiä tovereitaan, tahi siksi, että kopin inhoittava ilma tuntui hänestä vieläkin vastenmielisemmältä kuin täyteen ahtautuneen oikeussalin verraten raikas ilma, hän päätti, ettei hän siedä tätä paikkaa enää. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa kaupungin maaherralle, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Silloin huusi hän Simille kadulle ja hankki Simin avulla kuvollisen olkia ja kynttilän. Nämä puhtaat ja tuoksuvat oljet vaihtoi hän niihin, joita hänen onnettomuustoverinsa olivat käyttäneet vuoteenaan. Sitten kooten mädänneet oljet yhteen kasaan keskelle lattiaa hän pisti kynttilästä tulen niihin polttaen ne poroksi. Sen hän teki osaksi puhdistaakseen inhoittavan ilman, joka oli niin raskasta ja kosteata, että se muodosti seinille suuria vesipisaroita, osaksi herättääkseen hitaan vankilanjohtajan huomiota, jonka huoneet olivat kuulemma juuri Ralphin kopin yläpuolella. Yrityksen ensi tarkoitus epäonnistui, sillä homehtuneet oljet aiheuttivat yhtä paljon katkua kuin tuli sitä karkoitti, mutta viime osa onnistui täydellisesti. Savu tunkeutui nimittäin sellaisiin paikkoihinkin, joihin eivät kopin tavalliset höyryt päässeet.
Ralph muutettiin heti viereiseen huoneeseen. Mutta asunnon parantamisesta häntä rangaistiin epäsuorasti. Sim-raukka oli vääntänyt muutaman ikkunanraudan sijoiltaan työntäessään olkia Ralphille, ja senvuoksi Sim vangittiin ja häntä syytettiin vankilaan tunkeutumisesta. Neljä päivää myöhemmin hylättiin tämä mitätön veruke, kuten tiedämme, vakavamman syytöksen tieltä. Ralphin uusi asunto oli valoisampi ja lämpimämpi kuin vanhempi eikä siinä ollut muita vankeja. Siellä hän vietti toisen viikon vankeudestaan. Tämän kopin kiviseinät herättivät surullista mielenkiintoa. Niiden saavutettavissa oleva tuuman levyinenkään ala oli piirretty täyteen ihmisten, lintujen ja muiden eläinten kuvia, joita entiset vangit olivat luultavasti kaivertaneet niihin aikansa kuluksi.
Tässä asunnossa oli elämä ainakin siedettävää, mutta sen paikan mukavuuksista ei Ralphin suotu nauttia pitkää aikaa.
Sittenkuin murhaajien kuulustelu oli päättynyt kuolemantuomioon, vietiin Ralph ja Sim oikeudesta takaisin ei siihen samaan yleiseen vankilaan, josta he olivat tulleet, vaan linnaan, jossa heidät sijoitettiin vankitornin alle epäterveelliseen tyrmään. Sitä nimitettiin yleisesti Doomsdaleksi, ja se oli todellakin oikea "jokaisen rikoksen ja taudin pesäpaikka". Moni laiha ja keltaisenkalpea vanki oli, niin ainakin sanottiin, tuonut mukanaan sen löyhkäävältä lattialta oikeussaliin sellaisen katkun, että hän siten oli voinut kostaa syyttäjilleen. Muutamat vannoivat, ettei kukaan, joka kerran on joutunut sinne, pääse sieltä enää hengissä takaisin. Sinne päästäkseen täytyi jokaisen laskeutua ensin pitkiä kiertoportaita erääseen luolaan, joka oli hakattu kallioon linnan alle. Se oli kostea vedestä, jota tihkui lukemattomista halkeamista ja lattiasta, mihin se kokoutui niin suuriksi lammikoiksi, että jalka upposi niihin nilkkaa myöten.
Ralph oli tuskin sellainen mies, että hän olisi vastustelematta suostunut asumaan tällaisessa kauheassa luolassa. Hän pyysi vielä kerran päästä maaherran puheille, mutta häneltä kiellettiin se oikeus.
Koska heidät oli tuomittu kuolemaan, sallittiin Ralphin ja Simin olla joka päivä kuuntelemassa jumalanpalvelusta linnan kirkossa. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä käytti Ralph hyväkseen tätä oikeutta. Mennessään kirkkoon linnanpihan poikki koetti hän lähestyä maaherran asuntoa, mutta vahti esti sen. Koko jumalanpalveluksen ajan odotti hän sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei ilmestynyt. Jumalanpalveluksen loputtua, kun hän kävellen toverinsa rinnalla oli matkalla takaisin Doomsdaleen vahtien saattamana, näki hän virkapukuisen kappalaisen kulkevan pihan yli asuntoonsa. Silloin hän hetken mielijohteesta työnsi syrjään vartijat, laski kätensä papin olkapäälle pyytäen pappia pysähtymään ja kuuntelemaan häntä.
"Olemme kuolemaantuomittuja", sanoi hän, "ja jos laki pitää paikkansa, on meidän kuoltava kuuden päivän kuluttua, mutta me kuolemme paljon ennen sitä, jos meidän pitää asua tuossa maanpäällisessä helvetissä."
Pappi katsoa tuijotti Ralphiin yhtä hämmästyneenä kuin peloissaankin.
"Viekää hänet pois", huusi hän hermostuneesti vahdille, joka jälleen oli saanut vangin valtoihinsa.
"Olettehan evankeliumin julistaja", sanoi Ralph.
"Teidän palvelukseksenne", vastasi pappi teeskennellyn nöyrästi.
"Minun palveluksekseni, todellakin", sanoi Ralph; "minun palveluksekseni Jumalan edessä, mutta varokaa itseänne tekopyhyydeltä. Olette kristitty pappi ja luette raamatustanne miehestä, joka heitettiin leijonain luolaan, ja niistä kolmesta miehestä, jotka heitettiin tuliseen pätsiin. Mutta onko mikään leijonain luola ollut milloinkaan niin vaarallinen kuin tuo, jonka myrkyllisessä ilmassa ei mikään tuli voi palaa?"
"Hän on hullu", huusi pappi juosten sivulle, "katsokaa vain hänen silmiään."
Vahti teki hyödyttömiä kokeita viedäkseen Ralphin pois, mutta hän huusi jälleen niin kovasti, että linnanpiha kajahteli:
"Olette kristitty pappi ja teidän Herranne lähetti opetuslapsensa maailmaan rahoitta ja laukutta, mutta te elätte täällä ylellisyydessä meidän muiden nääntyessä kurjuuteen. Muistakaa se, ihminen, muistakaa se! Tilinteon päivä on tullut niin totta kuin sama Jumala on meidän kaikkien yläpuolellamme!"
"Mies on hullu ja murhanhimoinen", huusi pelästynyt pappi. "Viekää hänet pois!"
Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hävisi ihka uuden tahrattoman virkapuvun kantaja muutamaan linnan sivurakennukseen.
Tämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä enemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä samana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin huippukerroksen huoneeseen.
Heidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi. Siinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein kaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut pilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli irroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa tarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.
Siellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat lyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.
Pitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia ikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei Jumala sallisi heidän kuolla.