XLIV.
LÖYDETTY JOHTOLANKA.
Tuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson lavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen oli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti suostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.
"Mihin kaikki tukkani on joutunut?" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen kädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.
Liisa nauroi veitikkamaisesti.
"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan pohjoispuolelle", sanoi hän pää kallellaan.
Robbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.
"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?" kysyi hän.
"Kertonut minulle, mitä?"
"Mitäkö? Tuon juuri!" toisti Robbie yhtä hämärästi.
"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin viisikymmentä kertaa?"
"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin sen teille?"
Robbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen kasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät nyt tuhkanharmaiksi.
Liisa alkoi valittaa.
"Miksi muutuit tuon näköiseksi?" kysyi hän.
"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen parempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni."
Robbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat äsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.
Liisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.
"Robbie, oletko antanut hänelle selkään — tuolle Garthille?"
"Mitä?"
Hänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi jälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.
"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa", sanoi Robbie lohduttavasti.
"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin", sanoi Liisa koettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen vyötäreilleen. "Hän on kyllä vain toipilas", ajatteli Liisa, "mutta hän on ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään. Mitä tässä taisteleminen hyödyttää?"
Robbie varasti suukkosen.
"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin ilkeäksi, en —"
"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä sinua enää milloinkaan irti", huudahti Robbie.
"Etkö milloinkaan?" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle tyrannille.
"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa."
"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?" kysyi Robbie.
"Sanoitko jotakin?"
"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon oikeastaan rakastatkaan minua?"
Robbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.
"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia silmääsi."
Robbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta katsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli käytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.
Kun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni hänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.
Mutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta hän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.
Mutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski leikkiä.
Tällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.
Kutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt kveekarien kanssa armovalinnasta.
"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin", sanoi vanhus, "kysyessäni heiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin on määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette paholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole tiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin, olette silloin varmaankin hänen serkkunsa'."
Matthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat hylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä pastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.
"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja kuusi toista lajia", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi ajoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.
"Voi, Robbie, poikaseni", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. "John Jackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko arvata, mitä siellä on tapahtunut?"
"Mitä sitten?" kysyi Robbie kalveten jälleen.
"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta."
Robbie hyppäsi seisoalleen.
"Taivas varjelkoon!"
"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit", sanoi Matthew.
Robbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.
"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?" kysyi Liisa.
"Lähteäkö? Minäkö?"
"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään.
Kuumeesi uudistuisi vain jälleen."
Keveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.
Robbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:
"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?"
"Oikein arvattu", vastasi pieni mies.
"Ottakaa minut mukaanne?"
Ja Robbie kiipesi rattaille.
Matthewkin nousi ja meni tielle.
* * * * *
Miehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään saapui tupaan.
"Missä Robbie on?"
"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan", vastasi Liisa nyyhkyttäen.
"Mihin sitten?"
"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään pidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi hän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla."
"Mitä tietä?"
"Alempaa."
"Silloin en saa heitä enää kiinni", sanoi Rotha vaipuen masentuneena tuolille.
"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten sanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa —"
"Liisa", keskeytti Rotha, "sanoitko hänelle milloinkaan — tarkoitan leikillä — sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli houriessaan?"
"En sitä, mitä hän puhui äidistään."
"Ei, ei, mutta jotakin muuta."
"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan
Garthin kanssa."
"Etkö mitään muuta?"
"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän aina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta pohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan, vannomaan Juma—"
"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Rotha kiihkeästi.
"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin hänen menneen sekaisin jälleen."
"Siinäkö kaikki?"
"Mikä kaikki, Rotha?"
"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph — se oli kaikki valhetta, muista se — siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin sillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää jotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää onnistu, ei mikään!" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: "Ehkä Robbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa."
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.
* * * * *
Kulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän kveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko kyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle tielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta, mutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt nahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika. Hän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä ja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja lempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.
Rotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi hetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä, jossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:
"Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin
valkoisemmiks' pesee ne taas."
Garth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.
Kun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.
"Kunpa väin voisi luottaa siihen!" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.
Rotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.
"Herra Garth", sanoi hän.
Seppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa vain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä sen onnistuakseen jossakin määrin — hän suuttui.
"Mitä haluatte?" tiuskaisi hän.
"Virsi oli hyvin kaunis", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.
"Ajatteletteko niin?" murahti seppä kääntäen pois päänsä.
"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!" sanoi Rotha kuin hän olisi puhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.
Garth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.
Mutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.
"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin", mumisi seppä lyhyen vaitiolon jälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:
"Luottaa mihin?"
"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että me kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan."
"Hm!"
"Se on hyvin kaunista — uskonto on ihanaa, herra Garth."
Seppä koetti naurahtaa.
"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi mitään naissaarnaajaa vastaan."
Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.
Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja tukahdutti vihansa.
"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.
"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."
Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.
Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin pyörällä päästäni, tunnustan sen."
Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja alkoi katsella niitä.
Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta, mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa. Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies olisi kavahtanut.
Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä. Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän portin ja käveli ovelle.
"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.
Muudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.
"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona", sanoi pieni tyttö.
"Poissako, Bessie?" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. "Tiedätkö, mihin hän on mennyt?"
"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme tahi neljä päivää."
"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa", sanoi Rotha hajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön kaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa pieneen taloudenhoitajattareen.
"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie! Tiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni nauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt."
Viaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta hän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta naarmuisesta kuvastimesta.
"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen rannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä. Kiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä ajattelet."
Pienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen ylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin turhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja hymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: "Minua janottaa hirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä."
"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha."
"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca
Ruddin kaivoa."
Bessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä mukanaan.
"Bessy, mitä vettä tämä on — jokivettäkö?" sanoi Rotha veltosti katsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen seinän viereen.
"Ei, vaan lähdevettä", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa vastustavasti päätään.
"Kuulehan nyt, Bessie — sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta — mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä."
"Tuon sinulle kulhollisen maitoa", sanoi Bessie.
"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle kulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle, kuinka sinun pitää sitoa nauhasi."
Pienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle, että hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen poistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen niistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon, jolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun taakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei kuitenkaan sopinut senkään lukkoon.
Keittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen ympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky ja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, mutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä kaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.
Bessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni uudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja raudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä heilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä. Siinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan. Palaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli ympärilleen.
Samalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja kulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli epäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko hän milloinkaan selville tätä salaisuutta?
Hän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää nauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka pettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.
Muudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella, joka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli hänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville, miksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen tarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet lausunnoissaan oikeudessa.
Päättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle poistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi syvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät sinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.
Viisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen, Rushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta ruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän päässä siitä etelään päin.
Rotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien mutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen sinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän Rothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään hänen huomaamattaan.
Rouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja tien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki maata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat kivet.
Rotha rupesi hengittämään yhä kiivaammin.
Rouva Garth kumartui tarkastamaan erästä suurta tien vieressä lepäävää kiveä. Sitten hän otti maasta pienemmän kiven ja rupesi sillä hankaamaan suurempaa kuin hän olisi halunnut poistaa siitä jonkun naarmun tahi pilkun.
Rotha oli nyt aivan varma asiastaan.
Rouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn.
Salaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli
Rotha juuri epäillytkin.
Rotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä piilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.
Päivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet. Hän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha ajatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan. Totuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme pohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava sieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!
Kun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen säpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.
"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin noin."
"Ja te teette toisista aaveita." Sitten varoittamatta toista ollenkaan
Rotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Kuka tappoi James Wilsonin?
Sanokaa se minulle heti!"
Rouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.
"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet tuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet taistelusta?"
"Mene kysymään sitä isältäsi", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän lisäsi nauraen ivallisesti: "Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten hän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa."
"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen", huusi Rotha muuttuneella äänellä, "ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän, ettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden sellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole tehneet teille mitään pahaa?"
Rotha tarttui tuskissaan rouva Garthin hameeseen.
"Teilläkinhän on poika. Ajatelkaa, jos hän viattomana olisi joutunut samanlaiseen asemaan kuin hekin."
Rotha oli polvistunut tielle päästämättä irti rouva Garthin hameesta.
"Mitä tämä kaikki minuun kuuluu, tyttö? Päästä minut irti, letukka, kuuletko! Etkö tottele? Mitä minä tietäisin Wilsonista — en niin mitään."
"Nyt te valehtelette", huusi Rotha hypäten seisoalleen. "Mitä teillä oli tekemistä hänen huoneessaan Fornsidessä?"
"Mitäkö? Hain ehkä sieltä vain oivallista isääsi. Päästä minut irti, letukka, tahi minä näytän sinulle —"
Rotha päästi naisen hameen irti ja tarttui häntä hartioihin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tämä hento kalpea tyttö painanut voimakkaan naisen polvilleen. He olivat aivan sillan kaiteen vieressä, joka oli vain muutamien tuumien korkuinen.
"Niin totta kuin Jumala on taivaassa", huusi Rotha huohottaen ja leimuavin silmin, "heitän teidät tuonne virtaan, jos uskallatte toistaa vielä tämän valheen. Nainen, sanokaa minulle totuus! Peruuttakaa valheenne, jotka kauhistavat kadotettujen sieluja helvetissä."
"Päästä minut! Vai et sinä halua. No, silloin pakotan sinut siihen heti."
Taistelu oli lyhyt. Tyttö lensi syrjään tielle.
Rouva Garth nousi polvistuneesta asennostaan hymyillen katkerasti.
"Olen aivan varma siitä, ettet ole halukas piankaan uudistamaan koettasi", sanoi hän lähtien kävelemään. "Mene Doomsdaleen, tyttöseni, ja uudista kysymyksesi siellä. Olen juuri tulossa sieltä, sanon sen sinulle."
Myöhään samana iltana, kun aurinko hitaasti laski pajan taakse, kiiruhti Rotha Fornsiden tuvasta kotiinsa Shoulthwaiteen. Hänellä oli pinkallinen papereita nuttunsa alla ja hänen kasvonsa loistivat toivosta.
Johtolanka oli löydetty.