XLIII.
RAKKAUDEN ESINE VIHDOINKIN SELVILLÄ.
Varhain seuraavana aamuna palasi Willy Ray takaisin Shoulthwaiteen läpimärkänä päästä jalkoihin asti ja suunnattomasti väsyneenä. Hän oli ratsastanut kovasti Carlislesta, mutta siitä huolimatta oli pari vastenmielistä vierasta ainoastaan puolentunnin matkan päässä hänestä.
"Kotona jälleen", sanoi hän alakuloisesti heittäen ratsupiiskan menemään tullessaan keittiöön, "vaikka tätä ei enää voida sanoakaan kodiksi."
Rotha koetti puhua. "Ralph, missä hän on? Onko hänkin matkalla kotiin?" Nämä kysymykset olivat hänen huulillaan, mutta hänen kurkkuaan kuristi niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.
"Ralph on kuollut mies", sanoi Willy teeskennellyn tyynesti vetäessään pitkävartisia saappaitaan jaloistaan.
Rotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.
"Ainakin melkein kuin kuollut", lisäsi hän huomattuaan Rothan ymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. "Niin no, nyt se on ohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet jotenkin ollut osallinen siihen."
Willy sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja koettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.
"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.
Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä omantunnontuskia.
"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin
Ralphinkin."
Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän vain voi.
"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja
Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."
Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain kasvoin ja ristiin puristunein käsin.
"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."
Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen omiin huoliinsa.
"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi, vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"
"Mitä on veljen rakkaus?" sanoi Rotha.
Willy säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.
"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen kuin minun?"
Ja mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui hermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: "Minä rakastin häntä."
Willy katsoi ihmetellen häneen.
"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa siihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni hiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna, joka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan."
"Rotha!" huudahti Willy hämmästyneenä.
"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun en enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan sinulle suoraan rakastavani häntä."
"Rotha!" toisti Willy nousten seisoalleen.
"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa hänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien."
"Rakastatko häntä niin suuresti?"
"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka, kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."
Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.
Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.
"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään. Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."
"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa", huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."
"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi välitäkään, kuka on syyllinen."
Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen, Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet yösijan Fornsidessä.
"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.
"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."
"Robbie Anderson", ajatteli Rotha. "Mitähän Robbie tietää tästä, koska hän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin. Juoksen kysymään häneltä heti."
Mutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen Shoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja tuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne asumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt heidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.
"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa valmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat."
"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat", sanoi
Rotha, "koska aiotte hävittää toisen kodin."
"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla meihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta kävelkää hitaasti."
"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin onneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!"
"Hän ei ole minun veljeni."
"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat."
"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka kulkevat niitä pitkin."
"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta silloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni."
"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa teille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron."
"Älkää unhottako aamiaista", huusi pieni mies Rothan jälkeen. "Olemme nälkäisiä kuin, kuin —"
"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna tytön olla rauhassa."
"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!" mumisi David.
Noin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew Barnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa. Toiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän puristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen todistusta ja Robbien hourailemia sanoja: "Se tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta pohjoiseen päin."
Tämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville sen avulla?