XLII.
TURMIOLLINEN TODISTAJA.
Paljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella Ralph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön ihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla odottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli kolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen sisäänkäytävän yleisölle.
"Minä melkein kadun sitä", sanoi muudan; "olette pakottanut minut siihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne."
"Tyhmyyksiä, ystäväni", kuiskasi toinen, "näittehän, kuinka se meni.
Tuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa
syytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa.
Toiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset."
"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä, herra Lawson", sanoi kolmas.
"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa ketään."
"En ole niinkään varma siitä", vastasi ensimmäinen puhuja.
Ovi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen ihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth. Ilkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna pakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui erääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän tarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus hänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin. Mutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen tuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti tuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.
Vaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri, oli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat oli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen tuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat ikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa olkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha raatihuone oli pakaten täynnä kansaa.
Salin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat olivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi, Wilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän istuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli notaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka läheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen kintereillään.
Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.
Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.
Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.
Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.
Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä: "Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti, kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten epäselvästi: "Syytön."
Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien — ainakin Ralphiin nähden.
Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan, vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?
Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.
Hän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti toimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa etsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja saanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä ei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli päivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon läheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista. Se oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin tavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta ja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän murhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen aikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he olleet läsnä ruumiintarkastuksessa.
Toista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty. Mutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi vielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen omantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa tapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan. Kaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.
Yleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja mumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille todistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.
"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden käsiin?"
"Ei."
"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin askeleeseen?"
Yleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä
Ralphista sanoi hän:
"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti. Hän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä, jossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta hän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä armahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi syyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden vankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta, mutta, hyvät herrat", — tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen pituuteensa, — "mutta oikeus ei anna pettää itseään."
"Varjelkoon siitä Jumala!" myönsi tuomari Millet liikahdellen tuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.
"En halunnut keskeyttää puhettanne", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi kerran koko istunnon aikana, "tahi muuten olisin viitannut, missä esityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä sen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä."
Ensiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi pukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti nimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi naiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut hetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa olivat vanhempia.
Hän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli takavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.
"Oliko miehenne nimi John Rushton?" kysyi Ralph.
"Kyllä", vastasi nainen hiljaa melkein kuulumattomasti.
"John Rushtonko, Aberleighistä?"
"Sama juuri."
"Ettekö kuullut hänen milloinkaan kertovan eräästä vanhasta toveristaan, Ralph Raystä?"
"Kyllä, kyllä", vastasi todistaja peittäen kasvonsa käsiinsä ja nyyhkyttäen ääneen.
"Vanki tuhlaa oikeuden aikaa. Jatkakaamme."
Ralph ymmärsi heti tilanteen. Naisen todistus, olipa se sitten millainen tahansa, pakotettaisiin esille.
"Oletteko nähnyt vangin ennen?"
"Kyllä toisen."
"Ehkä molemmatkin?"
"Niin, ehkä molemmatkin."
"Olkaa hyvä ja kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä tiedätte heistä."
Nainen koetti puhua, mutta keskeytti, koetti taasen, mutta keskeytti jälleen.
Yleinen syyttäjä tuli hänen avukseen ja sanoi:
"Näitte heidät Wythburnissä. Milloin se tapahtui?"
"Kuljin sen kautta lapsineni Martinmessun aikaan", aloitti todistaja änkyttäen selostuksensa.
"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä silloin tapahtui."
"Olin kulkenut kylän läpi ja saapunut erään tuvan luo, joka sijaitsi parin tien risteyksessä. Aamu oli kylmä ja lapseni itkivät. Sitten rupesi satamaankin. Senvuoksi koputin tuvan oveen ja muudan vanha mies avasi sen."
"Onko sama vanha mies nyt täällä oikeussalissa?"
"Kyllä tuolla", sanoi nainen viitaten Simiin, joka seisoi paikoillaan katsellen maahan.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
"Kas niin, hyvä nainen, kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte asiasta. Te menitte siis tupaan ja —"
"Hän sanoi, että saan lämmittää lapsiani takan ääressä — niiden pienet jäsenet olivat aivan jääkylmät."
"Entä sitten?"
"Hän näytti minusta puolihullulta, mutta hän oli hyvin ystävällinen minulle ja pienokaisilleni. Hän antoi heille hieman lämmintä maitoa ja lupasi meidän olla siellä ilman kirkastumiseen asti. Mutta se ei kirkastunutkaan koko päivänä. Illalla hämärissä tuli vanhuksen tytär kotiin. Hän oli suloinen kaunis tyttö, Jumala häntä siunatkoon!"
Salissa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan tukahdutettu huokaus syytettyjen paikalta, missä Sim seisoi katsoen lattiaan. Ralph katseli kyynelten sumentamin silmin kattoparruihin.
"Hän hoiti pienokaisiani antaen heille kaura- ja ohraleipää. Nuo hyvät ihmiset olivat köyhiä itsekin, näin sen kaikesta. Koska sade vain kiihtyi, laittoi tyttö meille vuoteen pieneen huoneeseen ja me nukuimme siellä aamuun asti."
"Sanottiinko mitään siitä huoneesta, jossa nukuitte?"
"He sanoivat sitä vuokralaisensa huoneeksi, mutta hän oli poissa ja palaisi kuulemma vasta seuraavana iltana."
"Jatkoitte siis matkaanne pohjoiseen seuraavana päivänä?"
"Niin, Carlisleen päin. Minulle sanottiin, että jos mieheni vangitaan, viedään hänet Carlisleen. Senvuoksi halusin lähteä sinne. Mutta ehdin tuskin kävellä penikulmaakaan — kannoin nuorinta lastani sylissäni ja pieni poikani voi vain kävellä lyllertää hiljaa vieressäni — kun poikani sairastui eikä jaksanut enää kulkea. Ensin aioin palata tupaan, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni kantaa molempia lapsiani. Senvuoksi istuuduin pienokaisineni tien viereen."
Todistaja keskeytti jälleen. Ralph kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän nojautui kaiteeseen edessään kuullakseen joka tavun. Kun nainen oli tointunut, sanoi hän tyynesti:
"Siinä läheisyydessä on muudan silta, jota pitkin päästään virran yli.
Kummalla puolen siltaa te silloin olitte?"
"Carlislen puolella — siis pohjoispuolella."
Yleinen syyttäjä esti nyt kaikki muut kysymykset. "Olkaa hyvä ja kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte, hyvä nainen."
"Olisimme varmasti paleltuneet siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta katsoessani ympärilleni huomasin läheisellä niityllä ladon. Se oli avoin edestä, mutta siinä näytti kuitenkin olevan kolme seinää ja sen lattialla oli vähän heiniä. Menin senvuoksi sinne eräästä portista kantaen lapsiani."
"Mitä tapahtui ollessanne siellä? Kiiruhtakaa nyt, nainen, että vihdoinkin pääsisimme asiaan."
"Olimme siellä koko päivän ja kun ilta tuli, hautasin lapseni heiniin ja he itkivät itsensä uneen."
Naisen silmät kyyneltyivät ja muidenkin silmät olivat kosteat.
"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?" kysyi yleinen syyttäjä, jonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut kiinnittää mitään huomiota. "En voinut nukkua", sanoi nainen käheästi, ja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: "Toivon, että hyvä Jumala olisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä elämässäni."
"Kas niin, hyvä nainen", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, "mitä sitten tapahtui?"
"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat väsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan. Silloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin."
Todistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat varpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen sanojaan.
"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen."
Simiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.
"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin, joka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti konjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon läpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa minua kohti."
"Oliko silloin pimeä?"
"Oli kyllä, mutta ei aivan pilkkopimeä. Näin tien toisellakin puolella kasvavan pensasaidan. Ratsastaja ja jalkamies kohtasivat toisensa lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin."
"Kuinka lähellä? Ehkä parinkymmenen askeleen päässä teistä?"
"Ei niinkään kaukana. Aioin juuri huutaa, kun kuulin jalkamiehen sanovan jotakin ratsastajalle, joka oli juuri sivuuttamaisillaan hänet."
"Näittekö molemmat miehet selvästi?"
"En", vastasi nainen tiukasti, "en nähnyt heitä selvästi. Näin toisen tiellä. Hän oli pieni mies, joka nilkutti toista jalkaansa."
Salissa oli niin hiljaista, että Ralph melkein kuuli naisen hengityksen.
"He riitelivät, nuo miehet. Kuulitteko heidän sanojaan?" kysyi syyttäjä rikkoen hiljaisuuden.
"Se ei ole totta", huudahti todistaja nopeasti. "En kuullut mitään."
"Tämä nainen ei ole mikään lahjottu todistaja, hyvät herrat", sanoi syyttäjä tyynesti, hymyillen kylmästi. "Entä sitten, nainen?"
"Kookas mies hyppäsi alas hevosen selästä ja he alkoivat painiskella keskenään. Pieni mies kirosi. Sitten kuului raskas kaatuminen ja kaikki muuttui hiljaiseksi jälleen."
Sanottuaan tämän nojautui nainen kaiteeseen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Millaiselta suurempi mies näytti?"
"Hänen kasvonsa olivat päättäväisen ja voimakkaan näköiset ja silmät olivat suuret. En nähnyt häntä selvästi."
"Näettekö hänet nyt?"
"En uskalla vannoa, mutta luulen näkeväni."
"Onko vasemmalla seisova vanki sama mies, jonka näitte sinä yönä?"
"Ääni on sama, kasvotkin muistuttavat hänen kasvojaan ja hänellä on samanlainen pukukin yllään — pitkä tumma takki, jonka vuori on vaaleata villakangasta."
"Tiedättekö vielä jotakin muutakin tähän asiaan?"
"Tiesin, että rikos oli tehty minun nähteni. Tunsin kuolleen ruumiin lepäävän aivan vieressäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun kuulin kolmannen miehen tulevan ja puhuvan ratsastajalle."
"Tunsitteko hänen äänensä?"
"Mies oli tuvan omistaja, joka oli antanut meille yösijan. Juoksin takaisin latoon, sieppasin lapseni syliini kesken heidän untaan ja pakenin ketojen yli, en oikein tiennyt, minne."
Tuomari Hide kysyi todistajalta, miksi hän ei ollut ilmoittanut tätä ennen. Nyt oli jo kolme kuukautta kulunut tapahtumasta.
Nainen vastasi aikoneensa tehdä sen, mutta koska hänen mieleensä oli juolahtanut, että tuvan omistaja oli ehkä jollakin tavoin sekaantunut murhaan, ei hän tehnyt sitä senvuoksi, että mies ja hänen tyttärensä olivat olleet niin ystävällisiä hänelle ja lapsille.
"Mikä sitten nyt on pakottanut teidät näihin paljastuksiin?"
Todistaja ilmoitti tunkeutuneensa oikeussaliin viikkoa aikaisemmin siinä luulossa, että vanki voi ehkä olla hänen miehensä. Hän oli kuitenkin erehtynyt, mutta kun hän oli nähnyt miehen kasvot, oli hän muistanut nähneensä miehen jossakin ennenkin. Muudan mies ihmisjoukosta oli seurannut häntä ja tehnyt hänelle paljon kysymyksiä.
"Ketä hän tarkoittaa?" kysyi tuomari kääntyen sheriffin puoleen.
Puhuteltu viittasi erääseen läheisyydessä seisovaan henkilöön, joka samalla nousi seisoalleen hymyillen tyytyväisesti ja viekkaasti kuin tämä hänen terävänäköisyytensä yleinen tunnustaminen olisi tuntunut hänestä suurelta kunnioitukselta. Hän oli pieni mies, jonka kasvot olivat hyvin ryppyiset ja jonka toisessa tuuheiden kulmakarvojen varjostamassa silmässä oli hyvin pahansuova ilme. Olemme kohdanneet hänet ennenkin.
Tuomari katsoi vakavasti häneen hänen noustessaan seisoalleen. Sitten hän kirjoitti muistiin jotakin paperille, joka hänellä oli kädessään.
Mielenliikutus näytti väsyttäneen ja riuduttaneen todistajan kokonaan. Hänen lausuntonsa aikana ei Sim ollut kertaakaan kohottanut katsettaan lattiasta. Mutta tarkkaavaisuus, jolla Ralph oli kuunnellut hänen kertomustaan, voitiin lukea jokaisesta hänen kasvojensa piirteestä. Kun hänelle annettiin lupa esittää todistajalle kysymyksiä, kysyi hän vienolla ystävällisellä äänellä, tiesikö hän, mikä aika yöstä silloin oli mahtanut olla, kun hän oli nähnyt sen, minkä hän nyt oli kuvaillut.
Nainen sanoi luulleensa kellon olleen silloin yhdeksän ja kymmenen välillä — ehkä jo kymmenenkin.
"Muistatteko varmasti, millä puolen siltaa silloin olitte, pohjois- vai eteläpuolella?"
"Muistan varmasti olleeni sillan pohjoispuolella."
Ralph kysyi, oliko oikeudella hallussaan ruumiintarkastuspöytäkirja. Sitä ei ollut. Voisiko hän saada sen tarkastetuksi. Se ei hyödyttäisi mitään. Mutta miksi?
"Senvuoksi", vastasi Ralph, "että ruumiintarkastajalle vannottiin ruumiin löytyneen sillan eteläpuolelta — viidenkymmenen kyynärän päässä etelään siitä."
Hänen väitteeseensä suhtauduttiin halveksivasti ja ivallisesti nauraen. Mutta kun Ralph voimakkaasti painosti sitä, kuultiin ihmisten joukosta muminaa ja vihellyksiä.
"Me emme voi pyytääkään selviä ja epäämättömiä todistuksia", sanoi tuomari Millet; "mutta me haluamme niin tarkasti kuin suinkin saada selvän niistä seikoista, joiden avulla näin salaperäinen rikos voidaan todistaa. Millainen todistaja hyvänsä voi erehtyä sellaisesta pienestä erikoiskohdasta."
Nuori nainen, Margaret Rushton, sai nyt poistua.
"Vielä sananen", sanoi tuomari Hide. "Sanoitte kuulleenne miehenne puhuvan vangitusta Raystä. Millaisessa äänilajissa se tapahtui?"
"Millaisessako? Hän kuvaili Rayn Englannin jaloimmaksi mieheksi", sanoi nainen kiihkeästi.
Sim kohotti päätään tarttuen kaiteeseen.
"Jumalan nimessä, se on totta, se on totta!" huusi hän kiihkeästi äänellä, joka kantautui salin kaukaisimpaan nurkkaan.
"Hyvät herrat", sanoi syyttäjä, "olette nyt kuulleet vastahakoisen todistajan ilmaiseman totuuden, mutta ette tiedä vielä tämän hirveän teon kaikkia yksityiskohtia Seuraava todistaja ilmoittaa teille murhan vaikuttimet."
Muudan kookas cumbrialainen tuli nyt todistamaan ja sanoi nimekseen
Thomas Scroope. Hän oli syyttäjän apulainen.
Ralph katsoi häneen. Mies oli sama, joka oli loukannut katulaulajatarta.
Hän sanoi muistavansa, että vastaaja Ray oli ollut kapteenina entisen parlamentin armeijassa. Ray oli aina ollut ylpeä ja ylimyksellinen. Hän oli karkoittanut entisen kapteenin, jonka virkaa hän sen jälkeen oli hoitanut.
"Milloin se tapahtui?"
"Noin seitsemän vuotta sitten", vastasi todistaja ja lisäsi hiljempaa kuin nauraen itsekseen: "hän on maksanut sen sittemmin kalliisti."
Ralph keskeytti:
"Kenen olen karkoittanut, kuten sanoitte? Kuka mies on pakottanut minut maksamaan sen kalliisti, kuten luulette?"
Mutta todistaja ei vastannut.
"Viis siitä!" mumisi todistaja. Hänen leikillisyytensä oli haihtunut.
Valamiehistön takaa kuultiin heikkoa liikettä. "Sanokaa oikeudelle sen miehen nimi, jota tarkoitatte." Syyttäjä kielsi tuhlaamasta oikeuden aikaa sellaisilla kysymyksillä.
Mutta tuomari Hide torjui kiellon aiheettomana.
Herättäen suurta kummastusta mainitsi todistaja silloin cumberlandin sheriffin, Wilfrey Lawsonin, nimen.
Ja jatkaen lausuntoaan uhmaavaan tapaansa sanoi todistaja muistavansa kuolleen etsivän, James Wilsonin. Hän oli puhutellut Wilsonia päivää ennen Wilsonin kuolemaa. He olivat tavanneet toisensa Carlislessa. Wilson oli näyttänyt todistajalle vangitsemismääräystä, minkä hän oli saanut voidakseen vangita Ralph Rayn, ja kertonut Ralph Rayn uhanneen häntä usein entisinä aikoina ja aikovan kenties ottaa hänet hengiltä. Wilson oli sanonut aikovansa ehtiä ennen, sillä vangitsemismääräys oli hyvä suojeluskeino. Hän oli sanonut senkin, että Rayt ovat huonossa huudossa; isä oli kova, kiittämätön raakalainen, joka oli palkinnut huonosti hänen kuusivuotisen työnsä. Äiti oli parhain heistä, mutta hän olikin vain yksinkertainen tyhmä raukka. Pahin koko perheestä oli tämä Ralph, joka parlamentin hallituksen aikana oli useammasti kuin kerran uhannut luovuttaa hänet, Wilsonin, sheriffille — tuolle toiselle niin sanotulla sheriffille eikä nykyiselle kunnon miehelle.
Ralph teki todistajalle kolme kysymystä.
"Olemmeko milloinkaan tavanneet toisiamme ennen?"
"Kyllä, mutta luultavasti emme tapaa enää milloinkaan", vastasi mies ovelan näköisenä.
"Palvelitteko minua parlamentin armeijassa?"
"Ei sinnepäinkään?" karjaisi todistaja.
"Eivätkö kuninkaan soturit ottaneet teitä vangiksi ja polttaneet merkkiä käsivarteenne kuumalla raudalla senvuoksi että, vaikka olittekin heidän vakoojansa, teitä epäiltiin petoksesta?"
"Se on valhe. Minua ei ole milloinkaan merkitty."
"Vetäiskää takkinne ja paitanne oikea hiha ylös."
Todistaja kieltäytyi.
Tuomari Hide käski silloin muudatta oikeudenpalvelijaa tekemään sen.
Todistaja vastusteli, mutta hihat vedettiin kuitenkin ylös kyynärpäähän asti. Käsivarressa oli kolme selvää polttomerkkiä.
Mies sai mennä matkoihinsa joukon viheltäessä.
Seuraava todistaja oli poliisi Jonathan Briscoe. Hän kertoi, että hänet oli lähetetty hakemaan Wilsonia varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin Wilson oli poistunut Carlislesta. Hänelle oli uskottu vangin kuljettaminen. Hän oli tullut Wytburniin juuri ajoissa voidakseen olla läsnä ruumiintarkastuksessa. Vanki Stagg oli silloin tuotu kuulusteltavaksi ja vapautettu.
Ralph kysyi, onko laillista syyttää miestä toista kertaa samasta rikoksesta.
Tuomari Millet sanoi, ettei ruumiintarkastajan vapauttava päätös riitä, vaikka tarkastaja olisi tuomiokunnan tuomari.
Todistaja muisti, kuinka syytetty Ray oli tilaisuudessa puolustanut toveriaan. Hän oli väittänyt olevan mieletöntä otaksuakaan, että Staggin lainen heikko mies olisi voinut tappaa Wilsonin yhdellä lyönnillä. Sen voi tehdä vain paljon voimakkaampi mies.
"Epäilittekö silloin lainkaan, kuka tuo voimakkaampi mies olisi voinut olla?"
"En ollenkaan. En ainakaan minä. Tiesin kyllä, että mies, jonka etuihin kuului saada vangitsemismääräys haltuunsa, todennäköisesti olikin henkilö, joka oli ottanut sen, sillä sitä ei löydetty kuolleen taskuista. Raytä vastaan ei silloin ilmennyt pienintäkään todistusta, sillä muussa tapauksessa olisin vanginnut hänet heti."
"Koetitte vangita hänet jälkeenpäin, mutta epäonnistuitte?"
"Aivan niin. Miehellä on härän voimat."
Seuraavat kaksi todistajaa olivat wythburniläisiä. Toinen oli muudan työmies, joka jälleen kertoi tavanneensa Simin murhayönä tiellä ja kohdanneensa Wilsonin penikulman päässä kauempana pohjoiseen päin, ja toinen Simin tuvan omistaja, joka vain toisti entisen todistuksensa.
Salissa syntyi melkoinen hälinä, kun syyttäjä huusi esille viimeisen todistajansa. Muudan nainen katselijoiden joukossa mumisi jotakin, jota eivät kuulleet muut kuin läheisyydessä seisovat Nainen oli rouva Garth. Willy Ray seisoi hänen läheisyydessään, mutta ei saanut selvää hänen sanoistaan.
Todistaja astui esille. Ralph ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan nähdessään henkilön, joka nyt oli tullut esille todistaakseen häntä vastaan. Todistaja oli sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu hänen varjokseen ja joka erään edellisen todistajan kanssa oli ollut Robbie Andersonin toverina hänen öisellä matkallaan postivaunuissa; sama, joka oli sivuuttanut Robbien silloin kun Robbie makasi tajuttomana Reuben Thwaiten rattailla; sama, joka oli istunut kirjakauppiaan murjussa viikko sitten; sama, jonka rouva Garth oli tuntenut käytävässä tänä aamuna; sama, jota tuomari Hide oli tarkastellut vakavasti ja kiinteästi silloin kun mies oli noussut salissa seisoalleen vaatiakseen kunniaa osakseen siitä, että hän oli houkutellut rouva Rushtonin ilmaisemaan totuuden.
Hän sanoi nimekseen Mark Wilsonin.
"Toistakaa se vielä kerran", sanoi tuomari Hide tarkastellen paperia kädessään.
"Mark Wilson."
Tuomari Hide viittasi sheriffille kuiskaten hänelle muutamia sanoja.
Sheriffi kiiruhti toiseen huoneeseen.
"Oliko murhattu James Wilson veljenne?"
"Oli."
"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä valaisevaa tiedätte tähän asiaan."
"Veljeni oli innokas kuninkaan palvelija", sanoi todistaja hyvin nöyrästi. "Hän luopui kodistaan, vaimostaan ja perheestään voidakseen esteettömästi toimia kuninkaan oikeudenmukaisen asian hyväksi."
Juuri tällä hetkellä rupesi Simiä pyörryttämään. Hän horjui ja olisi kaatunut, mutta Ralph tuki häntä ja pyysi tuomareilta, että hänen ystävälleen tuotaisiin tuoli ja vähän vettä. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja kuulustelua jatkettiin sitten.
Todistaja oli juuri saamaisillaan luvan poistua, kun sheriffi tuli jälleen saliin, aukaisi itselleen tien tuomari Hiden luo ja antoi hänelle erään kirjan. Simin tarkkaavaisuus näytti tällä hetkellä kiihtyvän kuumeiseksi valppaudeksi. Hypäten seisoalleen tuolilta, jolle Ralph oli painanut hänet, huusi hän niin kovasti kuin suinkin todistajaa pysähtymään. Salissa tuli kuolemanhiljaista.
"Sanoitte veljenne — Jumala taivaassa, millainen hirviö hän olikaan — poistuneen vaimonsa ja perheensä luota", huusi Sim. "Sanokaa meille, palasiko hän milloinkaan takaisin."
"Ei."
"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan rahoista, joita hänen vaimonsa sai hänen karkaamisensa jälkeen — hän nimittäin karkasi vaimonsa luota, hyvät herrat, karkasi vaimonsa ja pienen lapsensa luota — kuulitteko milloinkaan puhuttavan niistä?"
"Vaikka olisin kuullutkin, niin mitä sitten?" vastasi todistaja, joka nähtävästi oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut valehdellakaan.
"Tiedättekö, että veliroistonne koetti anastaa rahat itselleen?"
Sim lausui huutaen kysymyksensä hien tippuessa hänen otsaltaan.
Tuomarit näyttivät liian hämmästyneiltä välttääkseen vastaan.
"Sanokaa se meille pian! Koettiko hän anastaa rahat itselleen?"
"Ehkä. Entä sitten?"
"Saiko hän ne?"
"Ei."
"Ja miksi ei — miksi ei?"
Todistaja suuttui nyt niin, että hän unhotti olla varuillaan.
"Koska muudan kirottu roisto tuli väliin ja uhkasi hirtättää hänet, jos hän yrittää koskea naisen rahoihin."
"Niin, niin! Mutta kuka tuo kirottu roisto sitten oli?"
Todistaja ei vastannut.
"Kuka? Ilmoittakaa se meille nopeasti."
"Tuo mies tuolla", vastasi todistaja viitaten Ralphiin.
Katselijat mumisivat äänekkäästi. Muudan nainen sai aikaan kovan hälinän heidän keskuudessaan. Hän halusi päästä ulos huutaen kovasti olevansa pyörtymäisillään. Nainen ei ollut kukaan muu kuin rouva Garth jälleen. Sheriffi kumartui pöydän yli kysyen, liittyvätkö nämä kysymykset jollakin tavoin kuulusteluun, mutta Sim ei suonut hänelle aikaa vastalauseiden tekemiseen. Hän ei ajatellut lainkaan, vaikuttivatko nämä kysymykset jollakin tavoin tulokseen.
"Ja ilmoittakaa nyt oikeudelle nimenne."
"Olen sen jo ilmoittanut."
"Ilmoittakaa oikea nimenne ja veljenne nimi."
Tuomari Hide katsoi vakavasti todistajaan. Hänellä oli avattu kirja kädessään.
"Niin, sanokaa meille oikea nimenne", sanoi hän toistaen Simin kysymyksen.
"Mark Garth", mumisi todistaja.
Tuomari näytti odottaneen tällaista vastausta.
"Entä veljenne nimi?"
"Wilson Garth."
"Viekää vääränvalan tekijä vankeuteen."
Sim vaipui hengästyneenä tuoliinsa katsellen ympärilleen kuin hän juuri olisi herännyt jostakin unesta.
Katselijain ja valamiehistön tunteet horjuivat heidän syytettyjä kohtaan tuntemansa myötämielisyyden ja syytöksen totuuden varmuuden välillä, kun he näkivät sheriffin lähestyvän levottomana syyttäjää ja ojentavan hänelle erään paperin. Katsahdettuaan siihen nopeasti asianajaja nousi riemuitsevasti hymyillen ja selitti, että vaikka todistukset tähänkin asti olivat olleet hyvin sitovia kaikissa suhteissa, oli hän kuitenkin vasta nyt tilaisuudessa esittämään ratkaisevan.
Sitten ojentaen paperin Ralphille hän kysyi, oliko Ralph nähnyt sitä milloinkaan ennen. Ralph oli voitettu; hän hengähti syvään ja kohotti tahtomattaan toisen kätensä rinnalleen.
"Kertokaa tuomareille, kuinka saitte haltuunne paperin, joka teillä nyt on kädessänne."
Ralph ei vastannut. Hän oli kääntynyt Simin puoleen ja katseli nyt häntä yhtä sääliväisesti kuin katuvaisestikin.
Paperi oli kulunut ja se oli nähtävästi ollut taitettuna kauan aikaa. Sen muudan nurkka oli hiiltynytkin, kuin se jossakin tilaisuudessa olisi nipin napin pelastunut liekeistä.
"Armolliset tuomarit", sanoi syyttäjä, "paperi on sama vangitsemismääräys, jonka murhattu Wilson toi mukanaan Carlislesta voidakseen viedä tyrmään vangin, joka pitää sitä nyt kädessään. Se on sama vangitsemismääräys, joka on ollut kateissa aina siitä yöstä asti, jolloin Wilson murhattiin; ja mistä luulette meidän sen löytäneen, armolliset tuomarit? Se löydettiin — tiedätte, kuinka tyhmä viisainkin voi olla — katsokaa, kuinka tyhmästi viekkainkin mies joskus menettelee, kuinka törkeitä erehdyksiä ovelimmatkin roistot tekevät — se löydettiin tänä aamuna vastaaja Rayn vaatteista hänen nukkuessaan, muutamasta povitaskusta, joka oli ommeltu kiinni ja jota hyvin harvoin oli käytetty."
"Tämä on ratkaiseva todistus", sanoi tuomari Millet katsahtaen toveriinsa. "Tämän kuultuamme emme voi enää epäilläkään."
"Ehkä vanki voi selittää, kuinka hän on saanut asiakirjan haltuunsa", sanoi tuomari Hide.
"Niin, voitteko sanoa meille, kuinka saitte sen haltuunne?"
"En."
"Ettekö tahdo selittää oikeudelle mitään?"
"En."
"Todistaisiko vastauksenne rikoksenne?"
Ralph vaikeni.
Tähän hetkeen keskittyivät Ralphille vuosikausien vaivat. Hän voi kyllä sanoa, missä hän oli ollut murhayönä, mutta hänellä ei ollut muita todistajia kuin Sim. Hän ajatteli Robbie Andersonia — miksi ei Robbie ollut täällä? Mutta ei, parasta olikin, että Robbie oli poissa, sillä hän voisi pelastaa Ralphin ilmaisemalla isän rikoksen. Ja mitkä todistukset olisivatkaan päteviä vangitsemismääräyksen selvää todistusta vastaan? Hän oli tallettanut tuota asiakirjaa toivoen epämääräisesti voivansa suojella sillä jotenkin Simiä, mutta täällä se oli kuin käärme heidän molempien povessa.
"Tämä vanhus tässä", hänen muuttunut äänensä hämmästytti kuulijoita, "tämä vanha mies tässä", sanoi hän viitaten vierellään seisovaan Simiin, "on yhtä viaton tähän murhaan kuin puhtain sielu Jumalan istuimen edessä."
"Entä te itse?"
"Mitä minuun taasen tulee, mitä minuun tulee", lisäsi hän taistellen mielenliikutustaan vastaan, mikä uhkasi tukahduttaa hänet, "olen viaton ja puhdas hänen edessään, joka tutkii kaikkien sydämet. Olen kauan itkien rukoillut armoa häneltä, jonka edessä me olemme vain tomua ja tuhkaa."
"Viekää jumalanpilkkaaja pois!" huusi tuomari Millet. "Tiedättekö, missä olette, ihminen? Olette kristittyjen ihmisten seurassa. Uskallatteko vedota Jumalaan, että hän vapauttaa teidät hirveiden rikostenne seurauksista?"
Yleisö yhtyi tuomarin sanoihin metelöiden hirveästi. He olivat samoja ihmisiä, jotka olivat hurranneet hänelle viikko sitten.
Sim kyyristyi nurkkaansa ja hautasi laihat sormensa pitkään tukkaansa.
Ralph katseli tyynesti ympärilleen. Hän ei saanut menettää malttiaan nyt. Oli muudan keino, minkä avulla hän olisi voinut muuttaa tämän metelin voimakkaiksi suosionosoituksiksi, mutta siihen keinoon hän ei aikonut turvautua. Hän olisi voinut vapauttaa itsensä todistamalla kuolleen isänsä rikolliseksi, mutta sitä hän ei milloinkaan aikonut tehdä. Ja eikö hän ollut tullutkin tänne kuolemaan? Eikö hän juuri ajatuksissaan ollut suunnitellut sellaista hyvitystä? Se oli oikein, se oli oikein ja parempaa ratkaisua ei ollut. Mutta kuinka Simille kävisi? Joutuisiko hän syylliseksi Siminkin kuolemaan? "Tämä vanha miesraukka", toisti hän sitten kun yleisö oli vaiennut, "on viaton."
Sim olisi noussut, mutta Ralph arvasi hänen tarkoituksensa ja painoi hänet takaisin tuolille. Samalla nähtiin Willy Rayn tunkeutuvan joukon läpi todistajin paikalle. Ralph ymmärsi hänenkin tarkoituksensa ja pysähdytti hänet katseellaan. Willy seisoi kuin kivettynyt. Hän käsitti, että vain toinen noista kahdesta oli murhaaja, Ralph tahi hänen isänsä.
"Älkäämme erotko toisistamme", kuiskasi Sim, ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki tuomari Millet yhteenvedon kaikesta, mikä oli näytetty toteen. Hän ei tuhlaillut sanoja, naisen Rushtonin todistus ja löydetty vangitsemismääräys riittivät. Asia oli selvä kuin päivä. Valamiehistön ei tarvinnut edes poistua paikoiltaan neuvottelemaan.
Ja totellen tuomaria julisti valamiehistö molemmat vangit syyllisiksi. Muudan oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta ja hirveä kuolemantuomio julistettiin.
Huomattiin tuomari Hiden mumisevan jotakin "vetoamisesta korkeampaan oikeuteen", ja noustessaan viittaavan sheriffiä seuraamaan häntä.