XLI.
HEVOSEN HIRNUNTA.
Sumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli nopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie, paimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen, juoksi nyt hänen rinnallaan.
Hän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään asiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä tullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli hänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa kotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme oli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet? Uskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli Rotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon kestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin tavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.
Levottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi tuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi, joka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin hänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.
Rotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen, joka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen. Koettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen. Melkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt vaarallisempi kuin päättäväinen.
Hän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen aurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän oli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö sitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli tehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia seurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa sydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä nopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.
Sen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.
Fornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen jälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin köyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin kodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli pihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat pienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa huonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta valkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä vain tummanvihreä muratti.
Yksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon tuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman halkoma petäjä kukkulan laella.
Kun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin
hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin.
Hän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.
Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven. Avaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota eivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti portaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu. Avain oli poissa. Ovi oli auki.
Ja nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa huoneista.
Rotha painoi kädellään sydäntään. "Oliko mahdollista, että hänen isänsä oli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?"
Tyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan paukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth seisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.
Rotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva Garth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa kasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.
Sitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.
"Pysähtykää!" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.
Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.
Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään, oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?
Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.
Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti raskaasti kiinni.
Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa. Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt, miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?
Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä kävellen Shoulthwaiteä kohti.
Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä synkkään rakennukseen.
Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.
Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.
Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot seuraukset sitten millaiset tahansa.
Kuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten joskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari nuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.
"Hyvää iltaa Rotha", sanoi nuori laaksolainen.
"Hyvää iltaa, kultaseni", sanoi hänen morsiamensa.
Rotha vastasi tervehdyksiin.
"Hän on hieno tyttö", kuiskasi nuorukainen.
"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle", vastasi hänen toverinsa. "Inhoan hitaita ihmisiä."
Tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja ilakoida.
Kuu oli hajoittanut pilvet nyt.
Yöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin sekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta Leijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä — onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin kuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin hän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:
"Tornissa siellä vain vartija astuu,
vartija siellä vain vaeltelee."
Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat, kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.
Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä sen.
Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."
Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi hypistellä muudatta pensaiden oksaa.
Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut, että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin, Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan, mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin ollut totta, ehdottomasti totta?
Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli ollut Rothan alkuunpanema.
Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?
Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.
Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.
Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he löysivät ruumiin.
Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua talosta.
Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.
Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.
Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.
Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi ja tarttui marhamintaan.
Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.
Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni, riippuivat maassa.
Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.
Niin, Betsy oli tullut kotiin.