XV.
RALPHIN UHRAUTUMINEN.
Saavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien mahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli enää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua. Keittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut, missä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen, istui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui hänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli kärsimysten merkkejä.
"Kuinka äiti jaksaa?" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan keittiötä.
Willy nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. "Menkäämme hänen luokseen yhdessä", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita kohti.
Siellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti, tietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin vielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa sattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa tunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama järkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen vieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän tyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti. Hän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan värähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen hän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä tuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä nurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi, puoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin graniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa, ruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta kaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.
Rotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph istuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät kenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön sateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä hän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka kannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä usein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.
Istuessaan syömässä seurasi hän katseillaan herkeämättä nuoren tytön liikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään. Olisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten kanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään oli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän ei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan täydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.
Entä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta tätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän oli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin voimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä vaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä kohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen ajatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa hänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt ollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen sydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen saalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi kerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla, jotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja naisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.
He vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.
"Rotha", sanoi Ralph vihdoin, "tämä tulee olemaan viime iltani Mossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan tänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule tuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan." Hän vaikeni.
"Mitä tarkoitat, Ralph?" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.
"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä." Rotha painoi päänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja häntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen kasvoistaan.
"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit", sanoi hän. "Hän voisi auttaa Willyä maatöissä."
"Hän ei sittenkään tule", vastasi Rotha. "Pelkään hänen kieltäytyvän."
"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin kauan kuin äitini elää — hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan luultavasti hyvinkin lähellä — asut tässä talossa kuin kotonasi."
"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni", sanoi Rotha painaen kädellään silmiään.
"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa", sanoi Ralph, ja tunne, että kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin, mikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain yksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit yhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon kuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin —
"Rotha", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, "teen sinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä — kuka sen oikein tietää — ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata; mutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta vakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä milloinkaan tietääkseni olen lausunut."
Hän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen ristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.
"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin", sanoi Ralph, "eikä mihinkään väärään häveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan, vaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän kaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja toistemmekin edessä, luullakseni."
"Niin", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph tarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin kuin milloinkaan ennen. "Niin, Ralph", toisti hän.
"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun siihen vastata, Rotha", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä silmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. "Luuletko pitäväsi Willystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani sisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut läheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen apunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä, Rotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman", lisäsi hän, kun Rotha kohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, "en kysy tätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin hänen vuokseen ja ehkä — myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi."
Rehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei ollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:
"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."
Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta. Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä — oli ehkä muudan hyvityksen ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi, jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.
"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin kauaksi kuin äitini elää — kun minä olen poistunut, Jumala yksin tietää, minne — kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa — pyydän sinua vielä kerran jäämään."
Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas hengitys kantautuivat korviin.
"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.
Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän, että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa. Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia, jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo seuraa omia teitään.
Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.