XVI.
AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.
"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä sieluusi teräskoukuilla."
Seuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin läpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä pitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen kypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka polkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine paineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine bassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden miehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä muuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli nyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen pitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa laaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät hänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen hartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.
Voikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden joukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet niin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei, vaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli pieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine partoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin, levottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden piirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti koukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies oli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.
Heidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän kintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin. Hän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja voimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti hänen koko maailmansa.
He kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan mitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko, toinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan Raiselle sanoi Ralph:
"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni." Hän koetti puhua iloisesti. "Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on, pelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin mennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni."
Sim nyökäytti myöntävästi päätään.
"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin. Rotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä minun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?"
Sim pudisti päätään.
"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain vaivana ja vastuksena heille kaikille."
"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää. Olkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt paljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini, sillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa."
"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin tulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle, ettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat."
"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian", sanoi Ralph. "Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme toisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä kerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne."
Ralph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi häntä.
"Palaa takaisin, Laddie."
Mutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään kuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen eläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut uskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä milloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.
"Palaa takaisin, Laddie", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli hieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.
Senjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.
Aurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset siivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa Raisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti, minne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen näkyvistään.
Se katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet sen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.