XVII.
GARTHIT: ÄITI JA POIKA.
Monesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun
Sim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.
Pajan viereisessä tuvassa — ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä — oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui piilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen ympärilleen lahonneen puun hajua.
Riisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun vedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla jakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan viereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine luisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli siellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko likaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista, harmaata, kampaamatonta tukkaansa.
"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Hänelle käy vielä hullusti."
Äiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun tuleen.
Joe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan kasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.
"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei ollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he tietävät sen."
Tämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä päätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.
"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa tapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua", sanoi äiti Garth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti tyytyväisesti.
"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."
"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat ihmiset", mumisi äiti Garth.
Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.
"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän. "Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en kiellä sitä ollenkaan."
Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään, sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.
Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.
"Niin olenkin", murahti seppä.
"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.
"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi työskennellä päivisin; sentähden vain."
"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."
"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun aikaa", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.
"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla", kuiskasi äiti Garth katkerasti.
"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa", sanoi Joe.
"En mitenkään."
"Tuki ainakin suusi!" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.
He vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.
Seppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden sihinää ja porinaa.
"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?"
"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti postivaunuissa Carlisleen."
"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?"
"Kello yhdeksän aamupäivällä."
"Siis on jo aika herättää heidät."
Äiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he keskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja synkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.
Sen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: "Hyvä on, olemme jo hereillä, hyvä emäntä."
Äiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.
"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät herrat", sanoi hän hyvin ystävällisesti. "Aamiaisenne on jo melkein valmis."
"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!" kuultiin toisen miehen sanovan hiljaa kamarissa.
Äiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi
Joelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:
"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini." Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa eikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.
"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään", sanoi hän korostavasti.
"Mihin sitten?" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.
"Siihen, mistä äsken kerroin."
"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?"
"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti."
"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista."
"Jos nuo poliisit", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, "jos he tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua sekautua siihen enää."
"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?" kysyi äiti Garth kohottaen paksuja kulmakarvojaan.
"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut heidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin —"
"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan", sanoi äiti Garth hampaittensa välistä.
"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti", sanoi Joe.
"Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee,
ja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä,
Ralphia —"
"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten. Sitten hän lisäsi tyynemmin: "Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka he sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin, että se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää, sillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat."
Samalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen huulilleen.
"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka —", lisäsi äiti
Garth lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Ei, äiti", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. "Ei, äiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen."
Vanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.
"Sinä voisit saada siankin nauramaan", sanoi hän.
Sitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi tummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:
"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko vain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen vuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin vaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät. Jokainen on lähinnä omaa itseään, Joe."
Äiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.
"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten", sanoi seppä, "kun panit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut katsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään."
Äiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.
"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä lörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään."
Tieltä kuului askelia.
"Kuka siellä nyt kulkee?" kysyi äiti Garth.
Joe meni ikkunaan.
"Pieni Sim", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.