XVIII.
RAKKAUDEN HERÄÄMINEN.
Vaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän kuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä kaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen jälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä hän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi kasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.
Silmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt hänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin, näytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan vastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi kurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.
"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'", sanoi Rotha huomatessaan nämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön tapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.
Vähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään, vaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot ilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut kulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot — kaikilla niillä oli oma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella, kärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin selville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.
Viikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa keittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet suureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen takan viereen.
"Hänellä on siinä hauskempaa", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. "Hän haluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata meille, mummoraukka."
Vähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia tavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän oli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat onnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet hänen voimansa.
"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui", sanoi Willy. "Luuletko hänen kaipaavan heitä, isää ja Ralphia?"
"Kyllä varmasti", vastasi Rotha. "Mutta hänen korvansa ovat paremmassa kunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää kiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja kuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen luokseen?"
"Olen muistaakseni huomannut sen", sanoi Willy, "ja olen nähnyt senkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi ihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan sen minuun."
"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi silloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja hänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita illallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on tullut kotiin.'"
"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa
Ralphia", sanoi Willy.
"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta", sanoi Matthew Branthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. "Emäntä ei ole milloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat, mutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta."
Ja Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan naapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein, viipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli viisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä aivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman selityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:
"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole milloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte."
Rotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan. Ja taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin nuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista tarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen auttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden onnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan, sai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin töihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa, jossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön kuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli todellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.
Sillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan vastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen Mossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella tahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat kysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi täydellisesti, mitä oli tehtävä.
Ja mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin — ainakin osaksi — alistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin kuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja tuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin tehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei näyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin tavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin jokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.
Sim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka ilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän palasi jälleen takaisin.
Rotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä kasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä olisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä milloinkaan löydettäisi.
Joskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa tilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä sitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen asuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan Fornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua hän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi ollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan ja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin vanhojen valjaiden rikkoutumaa.
Voidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei yksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä oli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli selittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut karkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin läheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta oli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten karttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut kokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. "Tyttöä ei voida moittia", toisti hän itselleen toistamistaan. "Rotha on ainakin viaton, kuka sitten lieneekään syyllinen."
Hän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi selittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että paljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.
Mitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan samanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa kohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen, jota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen henkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä olisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan ja itserakkaampaan poikaan.
Ehkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa kärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä — jos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän polttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär — ehkä, jos hän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi, hän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti oikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset häneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin Rothan vuoksi.
Mutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli jo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen, josta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja Rothaakin kohtaan.
Ja Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella. Vaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan sivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin kuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin niin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi, kuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!
Mutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se kuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria muutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin ollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin olisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut valaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas, että hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen ympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen. Onnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa, mutta niistäkin huolimatta — hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — suru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.
Kun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa muussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain painajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat hänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas lohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?
Rakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin vielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.
Willy Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä sen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen heille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen tutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta keksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.
Aamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan illalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi ajatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun päivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin, voi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka kasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä, tietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille, jota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään silmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.
Eräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä seisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui ennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon, jossa Rothakin seisoi.
Tarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän Rothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan hiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut siunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi rakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.
Tarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen jokainen sana olisi ollut totta.
Hän luuli, että Rothakin rakastaa häntä — hän oli joskus ajatellut niin — oliko hän väärässä?
He vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi mielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja katsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi nuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan näki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen käden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.
"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä kysyä, oletko ollut onnellinen täällä — se olisi kuin ivaa, mutta — mutta —"
"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki
Ralphin toivomusten mukaisesti."
"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti."
"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy."
"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että teimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle."
"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa."
"Kuka?"
Rotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.
"Ralph", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.
"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa", toisti
Willy vaieten jälleen.
"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista kotia."
Kuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!
"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha."
"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää olisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon."
He vaikenivat jälleen.
"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi ajoiksi. Etkö voi suostua siihen?"
"Kyllä luullakseni — voin tuskin sanoa sitä — hän sanoi sen olevan parasta —"
Willy päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut vain hurjaa mielikuvitusta — tämä onnen kirkas säde, joka oli tunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka askeleella?
Kuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!
"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha", sanoi Willy käheästi. "Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian puheeksi — tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole väliä."
Nuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa
Rotha sanoi tyynesti:
"Willy, rakastan ehkä sinua — sanon ehkä, sillä en tiedä sitä varmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna toisilleen —"
"Kuka niin sanoi, Rotha?"
Rotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret silmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi mielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi lausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille sydämestä.
Mutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.
"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha", toisti. Willy murtuneella äänellä. "Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin muulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän asian puheeksi."
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.