XIX.
KIHLAUS.
Jäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän kohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn käden heikko kosketus.
Mitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja oliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?
Willyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona katkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.
Oliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän oli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi — hänhän oli kuullut — että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin päivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään olevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se tapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos Ralph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!
Pari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.
Willy palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään rullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut tavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli ollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti. Juuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen avaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein heti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että hän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?
Raisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä huumauksestaan.
Tämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen vierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin perhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu hieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut, eikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä vieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua läsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä kasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin tapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna pukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja tartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman pituisen matkan Shoulthwaiteen.
Rotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen leukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen sen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen silmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä. Hän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan hajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen Simiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa hänen tarkastelevaa katsettaan.
"Mitä tämä tällainen on?" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. "Tuo mieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?"
Hetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja tultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui tuoppiin vapisevin sormin.
Hänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti, missä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin taakse, joka vielä katsoi syrjään.
"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin epäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan lähimmäistensä joukossa."
Simin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon viereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja hänen rintansa kohoili kovasti.
"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?" Kun pappi teki tämän kysymyksen, kuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.
"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan", sanoi Rotha huohottaen.
Sim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.
"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä sittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi."
Sim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.
"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?" sanoi Rotha voiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi suoraan pappia silmiin.
"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen." Tarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: "Ja mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa."
"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?"
"On tietysti."
"Kuka sitten?"
"Ralph, hänen poikansa."
"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori nainen."
"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra", sanoi tyttö katsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.
"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole minkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia, mikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?"
"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa minusta, niin sanokaa se, herra."
"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa ja sinä nuori nainen — eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua naista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?"
Puna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui niskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen viattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen keittiöstä.
"No, leski Ray", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan muuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen enempää.
Hänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin tapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä, tässä talossa — ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia ei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja riippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa rouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. "Lupaa minulle", oli Ralph sanonut, "että jäät tänne vanhaan kotiini niin kauaksi aikaa kuin äitini elää." Ja hän oli luvannut; hänen antamansa sana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.
Mutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä voi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph luullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että Rothan on aina asuttava veljen talossa.
Hänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. "Hän pyytää sinua piakkoin vaimokseen, Rotha", oli Ralph sanonut, "mutta hän ei voi tehdä sitä vielä."
Tämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray oli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan? Eikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?
Willy oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän oli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja kaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt maanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän oli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita, jotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä veljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta, täytyikin tietysti olla edullisinta.
Hän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä — sen hän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän ei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen — sekin oli liiankin selvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki olisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois tästä huolestuttavasta sekasorrosta.
Kun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi hän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt viikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen omansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä. Rothahan oli — kaikkihan sen tiesivät — köyhän räätälin tytär, räätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.
Nuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut suunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan suurimman maanomistajan tyttären kanssa.
Mutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut muita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta hänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja puhdas kuin se.
Ja hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus ei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa, minkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan rakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus hänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph tyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut totuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin voi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti Rothaa.
Seuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa tänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli käytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä tulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu talosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten mukaan.
Willy oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle sellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi, jos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.
Tehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti keventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli ikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse suunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?
Ei ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti näyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka hän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään. Hän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan ainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.
"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?" Mutta joka kerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.
Ei, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla toivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten hän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin, joka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja hajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi olivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: "Jumala siunatkoon sinua!" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet, jotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!
Vanha rukki — niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä sen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa merkki.
Hän istuutuisi kehräämään — hän osasi kehrätäkin, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin — niin, hän istuutuisi äidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua kehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua hänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.
No nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti kotiin tähän aikaan aamulla.?
Rotha katsoi kelloon. "Willy saapuu piakkoin", ajatteli hän; "niin, hän voi ehkä olla jo tulossakin."
Ja Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä rakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli ollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei milloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua. Palatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa, mikä oli lähinnä hänen sydäntään.
Jos Ralph todellakin rakastaa tyttöä — mutta kuinka hän saisi tietää totuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen veljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut, näytti murskautuneen — siinä kaikki.
Jos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi ajoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan — ja asia loppuu siihen.
Miettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut jalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.
Tyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei hänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi. Kuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne nyt hehkuivat tietoisesta punasta!
Rotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän oli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä Willyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin lyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään olevaan pellavaan.
Hän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä.
Hän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.
"Rotha, kultaseni!" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti siirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen.