XXVI.
"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!"
Kun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen käytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä ja ympäristöönsä.
Seppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan ääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.
"Niin, nyt hän on kiinni — melkein kuin kiinni", sanoi rouva Garth.
Hänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua iloisuutta.
"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?"
"Niin, sitä ei voida epäilläkään."
"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?"
"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän on."
Seppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.
"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?"
"Ei vähääkään, Joe-poikaseni."
"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei liikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet kiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?"
"Ei."
Garth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten:
"Eikä sekään liikuta minua, kuinka hänen perheelleen sitten käy."
Hän keskeytti työnsä ja koko hänen käytöksensä muuttui. Kääntyen äitiinsä päin, joka istui takan vieressä, hän sanoi:
"Oliko hänellä sitten sukulaisia, äiti?"
Rouva Garth katsahti nopeasti poikaansa.
"Oli veli, ei muita."
"Millainen mies hän on, äiti?"
"Samanlainen roisto kuin hänkin."
"Oletko tavannut häntä?"
"En pariinkymmeneen vuoteen."
"Etkä suinkaan haluakaan tavata?"
Rouva Garth nyrpisti huuliaan.