XXVII.
RALPH LANCASTERISSÄ.
Sen päivän iltana, jolloin Carlislen tuomarin apulaiset olivat vierailleet Shoulthwaitessä, ja samana iltana, jona Sim oli poistunut Wythburnistä hakemaan Ralphia ja jonka Rotha oli viettänyt suruissaan ja sieluntuskissaan vuoristossa sijaitsevassa yksinäisessä talossa, vallitsi iloinen ja hilpeä tunnelma Lancasterin kirkkaasti valaistuilla kaduilla. Aamu oli ollut kostea ja kylmä, mutta sadepilvet kiitivät pohjoista kohti päivän kuluessa, ja auringon laskiessa oli lyijynharmaalla taivaalla kirkkaita juovia kukkulalla sijaitsevan harmaan linnan torneista länteen päin.
Kuninkaan antama julistus luettaisiin sinä päivänä julki ja vanha kaupunki oli tehnyt kaiken, mitä näinä vaikeina aikoina voitiin tehdä, ottaakseen vastaan kuninkaallisen julistuksen tarpeellisilla kunnianosoituksilla. Liput, jotka kauan aikaa olivat olleet piilossa, liehuivat nyt rintavarustuksilla ja talojen päädyissä, ikkunoista ja parvekkeilta, torneissa ja torninhuipuissa. Sellaisetkin ovet, joita tavallisesti vain raotettiin, avattiin nyt selko selälleen ja monessa talossa syötettiin kansaa ilmaiseksi.
Tuossa puolenpäivän tienoissa kiipesi eräs mies torilla sijaitsevalle korokkeelle ja luki julki kuninkaan ensimmäisen julistuksen ja naulasi sen ristiin.
Komppaniallinen punatakkisia sotilaita oli marssinut Castle Hilliltä lounaiselle kummulle, jonka kuusi vuotta sitten ruosteenkarvaisiin pukuihin pukeutuneet soturit olivat luoneet piirittäessään linnaa, jonka he sitten olivat valloittaneetkin. Sitten olivat he marssineet takaisin ja saaneet lomaa illaksi.
Kun illan pimeys kietoi kadut ja kujat vaippaansa, sytytettiin kapeiden katujen keskelle nuotioita, jotka heittivät ympärilleen oikeita valovirtoja kirkastaen katujen molemmilla puolilla sijaitsevien talojen julkipuolet ja rusottaen taivaan, jolla kiitäviä synkkiä pilviä vasten vankilatornin nelikulmaiset muurit kuvastuivat.
Jokaisessa nurkassa oli pieniä ihmisryhmiä ja kaikkien tulien ympärille oli kokoutunut paljon köyhää rahvasta. Puhetta, naurua ja juomasarvien kolinaa kuului kaikilta suunnilta. Mutta ilta oli vasta alussa eikä mikään ollut vielä rikkonut järjestystä.
Torilla oli suurin tungos. Joukko miehiä ja nuorukaisia joko istui tahi seisoi ristin portailla keskustellen julistuksesta, joka päivällä oli luettu julki. Silloin tällöin joku oppineempi nuorukainen vei soihtunsa paperin läheisyyteen ja luki tavaten ja änkyttäen läpi sen käsittämättömät lauseet niiden kuuntelijain tyydytykseksi, jotka kurottivat päätään paremmin kuullakseen.
Julistus oli suunnattu yleisiä erilaisia paheita ja pahoja tapoja vastaan, joita ei laki voinut rangaista. Siinä sanottiin, että on olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa muuten osoittaa alamaisuuttaan hallitsijalleen kuin juomalla hänen maljansa, ja toisia, jotka niin vähän kunnioittavat uskontoa ja hyviä tapoja, etteivät he pidä naisten kunniaa minkäänlaisessa arvossa.
Lancasterin asukkaiden uskollisuutta ei ehkä ollut syytä epäilläkään, vaikka ei heidän julistuksen aiheuttamaa iloaan voitu sen paremmin asettaa kysymyksen alaiseksi.
"Ja Charles Stuartko tämän on sepittänyt?" sanoi muudan nauraen ja lisäsi tuttavallisemmin enemmän myötätuntoisuudesta kuningasta kuin kunnioituksesta hänen juhlallista julistustaan kohtaan: "Millainen viekas veitikka hän onkaan!"
"Kuka tuo suuri pitkään takkiin pukeutunut mies onkaan?" sanoi toinen, joka ei ollut yhtynyt tovereittensa leikillisiin huomautuksiin Kaarlen ja hänen juomaveikkojensa puritaanilaisia keksinnöitä kohtaan. Hän nyökäytti päätään paikkaa kohti, missä muudan mies, jonka olemme oppineet tuntemaan toisissa olosuhteissa, aukoi juuri tietä itselleen ihmisjoukon läpi.
"En tiedä eivätkä sitä näytä muutkaan tietävän", vastasi politikoitsija, joka terävyydellään oli onnistunut selittämään salaperäisen paheita ja kevytmielistä elämää vastaan suunnatun julistuksen.
"Hän ei ole ollut Lancasterissä viikkoa pitempää aikaa vai mitä?"
"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo, ole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän suinkaan ole, niin minä ainakin luulen."
"Missähän pieni mies nyt onkaan?"
"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä."
Ralph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä, ja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin tunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja pysähtyi aivan Ralphin viereen.
Hänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä vilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta jos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi. Ralph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan. Hän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun pieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin, katsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: "Tavattoman hyvin sanottu, vai mitä?"
Ralph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti pieni mies hartioitaan ja lisäsi: "Clarendonin työtä, vai mitä?"
Koska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän: "Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen oli totta Englannissa, ikävä kyllä."
Murre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota näinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka kyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat olla ilmaisematta kansallisuuttaan.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä", lisäsi puhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista ihmisistä.
Ralph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui joukosta virkkamatta sanaakaan.
Pieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle kadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.
Teatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo liikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon kantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja pujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita henkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä täällä kolisivat miekat katukivitykseen.
Teatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla paikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti. Siinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään pistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni kuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin lampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.
Ennen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat ystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja lauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista. Naiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat toisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille lausuttuihin tervehdyksiin.
Ralph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja aivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni mies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän käyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin luona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen vastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.
Kun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen pukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista pitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien, tanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin kuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.
Se ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä, mutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi riemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta ivailtiin seuraavaan tapaan:
"Peläten heidän vihansa seurauksia he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön; mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan, koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen."
"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden kuvastimena", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.
Sitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään hovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle julkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun ujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla. Vihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin ja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän alla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla ollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat miehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein tarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi näpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja veitikkamaisen nuhtelevasti.
"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja oikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta", kuiskasi pieni mies jälleen.
Väliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat vöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva suurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen lisäksi laulun, jossa "Suuri Charles kuin Jehova" kuvattiin lempeäksi ja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa hänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän uskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki "tokanpojat" sydämestään yksimielisesti:
"Kuumetta kukaan ei pelätä saa, vaan painaa sen alas tällä, kuningasta aina te suojelkaa, vaikk' tarvetta ei olis hällä."
Ralphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli muuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi itselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien välitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi, vaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä aukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton "varjonsa".
Ilma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin portilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha kaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä mastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla kuvastuen veteen niiden alla.
Yö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat ja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat. Jokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki, kuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä ja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla hengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.
Ralph oli kävellyt Dam Sideä melkein siihen paikkaan asti, jonka vasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen hänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin heidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja, joka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa. Toinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa loilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin jokaisessa kadunkulmassa:
"Hänen verensä juossut, luulen niin,
sun hei ja hei ja hei,
tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin,
sun hei ja hei ja hei!
Tämä suuri nenä sai määräämismahdin,
suuruudellaan niin järjesti tahdin,
että Englanti tuskin oi,
yön päivästä erottaa voi,
sun hei ja hei ja hei!"
Laulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt tuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään parannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.
Ralph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin hänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten ja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.
"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?" sanoi mies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen pituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää sotilaallista arvokkuuttaan.
Sitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin hän huusi: "Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti on antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra", lisäsi juopunut upseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi hänen sivullaan, "nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No, nopeasti nyt, mikä on nimenne?"
Mies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä kuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä sauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun laulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:
"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari, pitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä", hän huusi täyttäen pikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, "juokaa kuningas Charlesin kunniaksi!"
Ralph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin nopealla liikkeellä sen sisällön "varjon" kasvoille, joka oli juuri silloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa huomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa vaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen säkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka
"Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai,
sun hei ja hei ja hei,
vain mitättömän panijan poika, ai,
sun hei ja hei ja hei.
Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi,
hän humaloista, maltaista välitti viisi,
kun kruunua tavoitteli
ja sille ponnisteli,
sun hei ja hei ja hei!"
"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?" kysyi "varjo" tullen Ralphin rinnalle. "Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen kapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa, mitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän oli luullakseni oikeassa."
"Jumala sen tietää", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan pientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan sokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia kappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia. Heidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi kuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan näyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.
Tanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan virren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa englantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja hiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko suloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.
Ilotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston jostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat, puhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä palasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa ja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?
Virsi sulatti monen läheisyydessä seisovan sydämen ja laulajankin silmissä oli nyt kyyneliä.
* * * * *
Millaisissa sieluntuskissa Rotha olikaan saman illan samana tuntina kaukana pohjoisessa vuorten välissä sijaitsevassa yksinäisessä talossa?
* * * * *
Ralph taivutti päätään ja tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa.
Samalla muudan paksuhuulinen mies, jolla oli julmat silmät, tunkeutui ihmisjoukon läpi paikalle, missä tyttö seisoi, ja tarttui raa'asti tyttöä olkapäähän työntäen hänet pois.
"Tuki suusi!" sanoi hän hampaittensa välistä; "onko sinun tehtäväsi laulaa virsiä kaduilla? Mene kotiisi nukkumaan, se sopii sinulle paremmin, luullakseni."
Tyttö hiipi pois häpeissään, mutta samalla tunkeutui Ralph ihmisjoukon läpi, joka erotti hänet miehestä, ja päästyään miehen eteen hän tarttui miehen kurkkuun. Haukkoen ilmaa koetti mies päästä vapaaksi, mutta Ralph piti häntä kiinni kuin ruuvipihdeissä.
"Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, mutta laittakaakin niin, että tämä on viimeinen."
Sanottuaan sen Ralph heitti miehen luotaan ja mies kaatui kuin avuton lapsi hänen jalkoihinsa.
Päästyään jälleen seisoalleen sanoi mies katsoen Ralphiin hämmästyneenä ja vihaisesti: "Ei, ei, älä luulekaan tätä viime kerraksi — älä sellaista ajattelekaan."
Sitten hän hiipi pois joukosta ja kun hän pääsi kadun toiselle puolelle, nähtiin saman pienen kalpean ukon, jota yleisesti sanottiin Ralphin "varjoksi", liittyvän hänen seuraansa.
* * * * *
"Onko mies hän?"
"Juuri sama."
"Silloin sen täytyy tapahtua tänään. Olemme viivytelleet jo liian kauan."