XXVIII.

KOHTALON SORMI.

Kun Ralph samana iltana makasi vuoteessaan eräässä China Lanen varrella sijaitsevassa kahvilassa, ei mikään vakaumus painanut voimakkaammin hänen mieltään kuin se, että hänen velvollisuutensa oli heti poistua Lancasteristä. Oli selvää, että häntä vahdittiin ja että hänen oleskelunsa vanhassa kaupungissa oli herättänyt epäluuloja. Mies, joka monta päivää oli kiusannut häntä vastenmielisellä seurallaan, oli nähtävästi liitossa sen toisen miehen kanssa, joka oli loukannut tyttöä. Viimeisen tunsi hän jo entuudestaan vilpittömäksi ja katkeraksi vihollisekseen. Luultavasti odottivat miehet vain viranomaisia, ehkä jonkun epäluulon vahvistumista, ennenkuin he pyytävät poliisin apua hänen vangitsemisekseen. Hänen pitää lähteä Lancasteristä heti.

Ralph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren laukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa. "Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?" Kyllä, sillä odottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. "Eikö hän saa ensin lämmittää hänelle tuopillista olutta? — yöt ovat talvella niin kylmiä?" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.

Kun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän ollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli samantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa henki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle yksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.

Kaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet asuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään — vain tätä hurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.

Hänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet, jotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.

Hän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille, pysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille sytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan linnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.

Vanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain ihmisiä.

Ralph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana, kaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista. Millaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu sieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja ihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha —

Ralph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se unelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen veljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen oli se kestettävä.

Mutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin pelastaakseen henkensä?

Ralph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi hänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan katseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti, jotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.

Juuri tällä toivottomuuden hetkellä Rotha kuuli hevosen hirnuvan nojautuessaan ikkunasta.

"Voi miesraukkaa! Martinmessun aikaan takavarikoi kruunu hänen kotinsa ja kontunsa."

"Ne ovat surullisia uutisia hänelle, kun hän saa kuulla, että hänen vanha äitinsä, vaimonsa ja lapsensa on häädetty maantielle."

"Niin, niin, sen minä vain sanon, että John Rushton oli yhtä hyvä ihminen kuin äänekkäin säkkipillin puhaltaja heidän joukossaan, olipa tässä sitten kysymyksessä kavallus tahi muu."

Ralph istui syömässä aamiaistaan eräässä tien varrella sijaitsevassa ravintolassa, kun pari lancashireläistä talonpoikaa tuli huoneeseen ja aloitti keskustelun näin: "Niin, niin, puritaanilaista hapatusta ei vain saada haihtumaan sellaisilla keinoilla. Mutta se onkin aivan kunniatonta, ei sen enempää eikä vähempää. Mitä tarkoittaa vuoden '59:n julistus', ellei se lupaa armahdusta jokaiselle, joka on taistellut parlamentin joukoissa, paitsi noille niin sanotuille kuninkaanmurhaajille?"

"Joutavia, mies, se ei hyödyttänyt ketään. Kuningas palasi ehdoitta, ja kaikki, jotka taistelivat häntä vastaan, ovat yhtä syyllisiä kuin nekin, jotka katkaisivat hänen isänsä kaulan."

"Mutta kansa ei rupea kärsimään sitä pitkää aikaa. Pieni hapantaikina on jäljellä ja jonakin kauniina päivänä rupeaa se nousemaan."

"Joutavia, ihmiset ovat kaikki narreja, paitsi ne, jotka ovat veijareita. Katsohan vain, kuinka mielellään he juopottelevat ja huvittelevat. Ulkokultaisuus ja irstailu saavat olla varmat vallastaan vielä muutamia vuosia. Englanti on Iloinen Englanti, kuten sanotaan, ja se tahtoo olla iloinen mihin hintaan hyvänsä."

"John-raukka, siitä tulee kova isku hänelle!"

Ralph oli kuunnellut tarkkaavasti maalaisten keskustelua. Miehet olivat nähtävästi vanhoja whigejä ja parlamentin kannattajia.

"Suokaa anteeksi, herrat", keskeytti hän, "mutta puhutteko Aberleighin
John Rushtonista?"

"Kyllä. Kunnollisempaa miestä ei ole milloinkaan elänyt Lancashiressä."

"Se on kyllä totta, mutta missä hän silloin oli, kun tämä onnettomuus kohtasi hänen perhettään?"

"Jumala yksin sen tietää. Hän oli paennut oikeutta ja hänet julistettiin henkipatoksi."

"Ja kruunuko on takavarikoinut hänen talonsa ja häätänyt hänen perheensä maantielle? Mistä häntä syytettiin? Varmaankin jonkin kehnon verukkeen perusteella kavalluksesta?"

"Luultavasti. Mutta syytös ei nykyään merkitse mitään, tuomio vain on kaikki kaikessa ja se on julistettu jo edeltäpäin."

"Aivan niin."

"Tunsitteko naapurini Johnin?"

"Kyllä; olimme tovereita vuosikausia sitten."

Sanottuaan sen Ralph nousi lopettamatta aamiaistaan ja poistui ravintolasta.

Millaista samanlaista ilkityötä mahdettiinkaan nyt suunnitella Wythburnissä hänen poissa ollessaan? Palaisiko hän takaisin? Se olisi hyödytöntä ja vielä pahempaakin. Mitä hän voikaan tehdä?

Äkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän matkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin sen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita ja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän oli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin loppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen pelastamiseksi.

Samana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin, Prestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka savu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja tapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle meluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen takaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä juostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti onnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi. Mies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli aiheuttanut tämän levottomuuden.

"Oo, Preston", huusi hän, "kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo, Preston!"

"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty", sanoi muudan joukosta kohottaen keppiään. "Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen maistaa Garvas Bennettin keppiä."

"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta vastaan", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. "Te sanotte pyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja naisenne kävelevät pää pystyssä."

"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!"

"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota", vastasi saarnaaja, "eikä lörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet itsensä."

Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.

"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne, ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"

"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.

"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"

Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle kiihkoisalle intoilijalle edessään.

Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.

Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne kaduilla, suurilta ja mustilta.

Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan. Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa, Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka oli vienyt äidin lähelle kuolemaa — kuinka lähellä kuolemaa hän oli silloin, tiesi ainoastaan Jumala — kaikki, kaikki, aina tähän viime onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti? Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?

"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja, "niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."

Mitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään? Se olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse kuningasten kuningas suoda armahduksen.

Ralph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään ratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten yli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous — rangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.

Hän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään ja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni. Taivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa jossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta kirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä — palkitsemattoman rakkauden kirous.

Kirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.

Rotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja siunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä häntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä unissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että nimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina tunteina.

Niin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi lepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään. Miksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu olisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän siis vastustaisikaan?

Ralph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä Pretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko hän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin, tunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa oli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.

Rohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu ihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi, mutta Jumala itse on oikealla puolellasi.

Sinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa hämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen vuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne kokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän kysymyksistä.

Seuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut mies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan asianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi kysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden istunnossa huomenna.

"Kyllä", vastasi hän tärkeän näköisenä, "kveekarisaarnaajaa syytetään levottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä."

"Saatiinko hänet sitten kiinni?" kysyi muudan.

"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa", sanoi asianajaja asettuen mukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.

"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle", sanoi Ralph.

"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä."

"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt roistolta", jatkoi Ralph.

"En aio lausua siitäkään mielipidettäni", sanoi asianajaja, "mutta ilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä."

Kuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin ja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.

"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?" kysyi muudan kaupunkilainen, joka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin hämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui kuin joutsen Kreikan saaristossa.

"Kerron teille erään tarinan", sanoi puhuteltu herrasmies. "Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies oli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat olemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista. Hänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman päässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne tappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi."

"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus", sanoi muudan kuuntelija.

"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään."

"Entä sitten?"

"Mitä luulette hänen sitten tehneen?"

"Emme arvaa — hän hukuttautui varmaankin."

"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään oikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle lapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon hirveään kuolemaan, jota sanotaan peine forteksi."

"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?"

"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen ladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi niiden alla."

"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä sellaisen kuoleman?"

"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien langettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät pykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin rikollinen tutkitaan ja tuomitaan."

"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?" kysyi Ralph melko kiihkeästi.

"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi."

"Minulla oli kerran muudan toveri", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä, "joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka lapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa ja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle kuolemalle, josta äsken kerroitte?"

"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin."

"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat niin vaatisivat?"

"Kyllä", vastasi asianajaja, "mutta missä on sellainen mies. Voimme ainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa pitää kuolla, siis jotakin murhaajaa."

"En tiedä, en tiedä", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti piilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta minkäänlaisia jäähyväisiä.

Tiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä oli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella Kirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa matkaansa iltaan asti.

Tulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja postivaunut — Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan aivan täynnä matkustajia — vyöryivät ravintolan pihalle samassa silmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.

Siellä vallitsi melkoinen hälinä. Joukko palvelijoita, siivoojattaret valkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä tallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen ajaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle. Hänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta voidakseen nähdä pihalla seisovien yli.

"Hän on luultavasti juovuksissa", sanoi muudan vieressään seisovalle.
"Tuo julistus oli aivan tarpeeton."

"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet tänne", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan ovea kohti. "Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän konjakkia", sanoi eräs matkustajista.

"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen."

"Pohjoisestako?" kysyi ajaja. "Annan hänelle paikan vaunuissani illalla ja vien hänet kotiin."

Ralph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.

Muudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.

Mies oli Simeon Stagg.