XXIX.
ROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.
Kun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja suoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn etsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus poistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin suinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei ollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa mies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita oli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli lähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi Ralphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie voisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi ehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph epäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että hirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.
Syytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli uskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta mitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin tuomio?
Sim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman ikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti. Iloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli melkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin ja voi palauttaa hänet takaisin.
Oli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille Punaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie aloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä. Tämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen matkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen tienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan yhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat nähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin ne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä, jotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta, jotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla epäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.
Vaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina, oli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin välttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä. Hän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja hän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja syötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.
Varhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen kyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen kuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat nähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät hänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies, joka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti aikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla ja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen vanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti sitten.
Oikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin oleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen piti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä enemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan selvittämistä.
Ja niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten osoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli ollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie ajatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt oli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin lähtiessään Wythburnistä.
Ollen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa uudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä aina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa tehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli jo myöhäinen.
Tiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta tuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin yksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut luottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään, eilen eikä sunnuntaina.
Hän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.
Mitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta? Olihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa kyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.
Ollen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen pysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän sellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän ne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan, joka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt joukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat olleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut vastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.
Kiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni hän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli sisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin ruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä äänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.
"Pyydän anteeksi, rouva", sanoi Robbie, "mutta oletteko ehkä sattumalta huomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen kulkevan tästä ohi?"
"Sanoitteko pienen miehen?"
"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen."
"Kyllä", vastasi nainen.
Robbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta ymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:
"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa."
"Niin", vastasi nainen vaieten sitten.
Robbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko epäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: "Haetteko häntä hyvässä tarkoituksessa?"
"Kyllä, rouva", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja ruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.
"Tiedättekö hänen nimeään?" kysyi nainen.
"Tiedän. Hänen nimensä on Sim — tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö minua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen."
"Olette kiltin näköinen poika mielestäni", sanoi muori. "Sim nukkui täällä viime yön."
"Missä hän nyt on?" kysyi Robbie.
"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin postivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä, lähti hän sinne."
"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?"
"Kendalissa, kirkon vieressä."
Vihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he kun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa kaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa aikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.
Robbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista Lancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi nopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää tuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät sanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet luottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.