XXX.
KILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.
Tuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka makasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg, kun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja riutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle tien johonkin matkustajahuoneeseen.
Siellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei ollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi oli aiheuttanut.
Kun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin, joka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla kädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin kerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin käsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän oli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli aina nähnyt unissaan — kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että Ralph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi niin hyvin — silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää mielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.
Tarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän pitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut kuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta kuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui se kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut sen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella luonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen pitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen rakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet julistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen äitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa maantielle.
"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?" kysyi hän. "Aikoivatko he tulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua mistä päivästä?"
"Lauantaista", vastasi Sim. "Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista."
"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista päivää", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. "Minun pitää heti lähteä pohjoiseen." Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle, joka juuri sattui menemään sen ohi: "Milloin lähtevät ensimmäiset postivaunut pohjoiseen?"
"Yhdeksän aikaan, herra."
"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään ennen, eikö kuormarattaitakaan?"
"Ei mitään ennen, herra, paitsi — ainakin — ei, ei mitään ennen. Katsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin saapuvat matkustajat mukaansa."
"John, John", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä ikkunasta, "ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi kyytiväliksi, jos hänellä on kiire."
"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään kolmekymmentä penikulmaa?" kysyi Ralph.
"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista."
"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?"
"Ainakin Penrithiin", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien korvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja maantieteestään.
"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?"
"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan — tarkoitan, ellei mitään estettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista."
"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut sitten emännän luo."
"Et suinkaan aio jättää minua tänne, Ralph?" kysyi Sim, kun Ralph oli sulkenut ikkunan.
"Olette hyvin heikko, vanha ystäväni. Parasta on, että lepäätte täällä tämän päivän ja matkustatte sitten illalla Carlislen postivaunuissa takaisin Mardaleen. Ne saapuvat sinne hyvin varhain aamulla ja hämärissä voitte kävellä Styx-solan kautta Shoulthwaiteen."
"En uskalla, en uskalla; älä jätä minua tänne."
Simin itsepintaisuutta oli mahdoton vastustaa ja Ralph mukautui siihen enemmän säälistä kuin vakaumuksesta. Hän tilasi vielä toisenkin hevosen ja vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua ratsastivat molemmat matkustajat, jotka olivat vahvistaneet itseään aterialla, vierekkäin viertotiellä Kendalista pohjoista kohti.
Sim oli vieläkin niin väsynyt, että ratsastamisen aiheuttamat ponnistukset — hänelle se milloin tahansa muulloinkin olisi ollut hyvin kovaa voimistelua — hetkisen kuluttua jälleen synnyttivät hänessä voimattomuuden oireita. Mutta hän pysyi vain päätöksessään seurata Ralphia pohjoiseen niin sitkeästi, etteivät sitä voineet järkyttää hänen toverinsa huolestuneet katseet eivätkä talonpoikien naurunröhötykset. Talonpojista tuntui nähtävästi hauskalta katsella kömpelön, heikon ja aran ratsastajan vääntelehtimistä ja huutaa hänelle ohimennessään kaikenlaisia karkeita sukkeluuksia.
Kun he olivat lähteneet Kendalista, oli Sim nähtävästi ollut aivan varma siitä, että he ratsastavat Wythburniin. Senvuoksi hän vähän hämmästyi ja tuli melko levottomaksi huomatessaan, että Ralph kääntyi oikealle Penrithiä ja luodetta kohti, kun he päästyään kaupungista saapuivat tienristeykseen, josta toinen tie kääntyi Wythburniä ja toinen luodetta kohti.
"Olin luullut pääsevämme suorinta tietä kotiin Staveleyn kautta", sanoi hän epäröiden.
"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä", sanoi Ralph jatkaen matkaansa rupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. "Sanoitteko, ettei äiti ole vielä kertaakaan puhunut?" kysyi hän pysähdyttäen hevosen hetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. "Ei kertaakaan, Ralph. Hän on mykkä kuin hauta, raukka."
"Entä Rotha?"
"Niin, tyttö on hänen luonaan."
"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä."
Sitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon, mikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja nopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin huipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.
"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne vuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän aina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä."
Ralph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen, ennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.
"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä", jatkoi Ralph. "Hän aloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja taikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut sitä?"
"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta, että monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa."
"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta", sanoi Ralph. "Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä ihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä onnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät, voiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin tahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti sietää ne — sietää ne, vanha ystäväni."
Sim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa toverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän näytti puhuvankin itselleen.
"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!" jatkoi hän. "Sitä ei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä ajatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?"
"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan."
"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina parhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin on aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että ihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen." Näissä työmiehen vaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim olisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön mietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.
Hevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin ratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä ja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin hampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja kankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan aamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun vaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä ja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän ympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.
"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on kietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme päästä pakoon."
"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?" kysyi Sim.
"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin", vastasi Ralph; "olemme silloin luultavasti ehtineet jo Penrithiin."
"Penrithiinkö?"
Simin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.
Ralph katsahti häneen. Samalla kun hän kumartui taputtamaan hevosen pitkää harjaa sanoi hän sellaisen henkilön tapaan, joka tekee liian selvän yrityksen vaihtaa puheenaihetta: "Eikö tämä tamma ole hieman vanhan Betsyn näköinen? En voinut olla huomaamatta, kuinka se on vanhan eksyneen tamman näköinen, kun tallirenki toi sen pihalle tänä aamuna." Sim ei vastannut tähän mitään.
"Betsy-raukka!" sanoi Ralph taivuttaen päänsä rinnalleen.
Jälleen jatkoivat he matkaansa kauan aikaa ajaen ravia. Kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, tekivät he sen voidakseen paremmin nähdä muutamat etäisyydessä olevat esineet, jotka samanaikaisesti olivat kiinnittäneet heidän molempien huomion puoleensa.
"Niitä näyttää olevan monta", sanoi Ralph ja suojaten kädellään korvaansa tuulelta hän lisäsi: "Kuuletteko niiden äänen?"
"Riitelevätkö ne? Onko siellä jokin mellakka?" kysyi Sim.
"Nopeasti nyt! Ratsastakaamme katsomaan." Hetkisen kuluttua saapuivat he pieneen tien vieressä sijaitsevaan kylään.
Siellä lapset huusivat ja naiset vääntelivät käsiään. Viertotiellä oli kaikenlaista kamaa ja huonekaluja yhdessä röykkiössä heitettyinä kasoihin toistensa päälle, niin että paljon oli mennyt rikki. Muudan kersantti ja komppania muskettisotureita toimittivat parhaillaan surullista hävitystyötään häätäen ihmisiä pois heidän pienistä olkikattoisista tuvistaan ja heittäen heidän vaatimattomia huonekalujaan heidän jälkeensä. Kaikkialla vallitsi hirmuinen sekamelska ja hämminki. Vanhukset lepäsivät kylmällä maalla tien vieressä. He olivat syntyneet näissä taloissa ja olivat toivoneet saavansa kuollakin niissä, mutta nyt eivät tuvat enää olleetkaan heidän omaisuuttaan. Hävityksen keskellä käveli muudan nälkiintynyt tilanhoitaja määräten, yllyttäen ja kiroillen silloin tällöin hirveästi.
"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi Ralph eräältä mieheltä, joka silmät leimuten vihasta katseli, kuinka hänen kotiaan hävitettiin.
"Hollowbank", vastasi mies hampaittensa välistä.
Ralph muisti täällä asuneen erään hyvin tunnetun kuningasmielisen, jonka omaisuuden parlamentti oli takavarikoinut. Tämän pienen laakson asukkaat olivat olleet innokkaita parlamentin kannattajia pitkän taistelun aikana. Olikohan lordi ehkä saanut takaisin maatilansa ja käyttikö hän nyt tätä keinoa kostaakseen vuokraajilleen sen, että he olivat vastustaneet sitä asiaa, jonka puolesta hän oli taistellut?
Muudan vanha mies makasi aidan vieressä ja katseli maahan silmin, jotka kertoivat vain toivottomuudesta. Pieni vaaleatukkainen poika piti kiinni isoisän nutun helmasta ja itki katkerasti pelokas ilme pienissä viattomissa kasvoissaan.
"Lähtekää täältä tiehenne kimpsuinenne kampsuinenne!" huusi tilanhoitaja kiroillen jälleen hirveästi.
"Sanotteko tätä paikkaa Hollowbankiksi?" kysyi Ralph katsoen miestä silmiin. "Hellbank [Hollowbank = onkalonäyräs; Hellbank = helvetinäyräs. Suom.] olisi mielestäni sopivampi nimitys."
Mies ei vastannut mitään, katsoi vain vihaisesti, kun Ralph kannusti hevostaan ja lähti jatkamaan matkaansa.
"Jumala taivaassa!" huudahti hän, kun Sim ehti hänen rinnalleen.
"Ajatella nyt, että tuollaista voi tapahtua hänen nähtensä?"
"Ja kuitenkin sanot sen parhaaksi, mitä tapahtuu", sanoi Sim.
"Niin se on, Jumala tietää sen olevan niin kaikesta huolimatta", väitti Ralph. "Hirveätä on kuitenkin ajatella, että nuo ihmisraukat häädetään maantielle kuin karja. Karjako? Karjalle he olisivat armeliaampia. On kauheata joutua noin maantielle makaamaan, kuolemaan ja menehtymään."
"Onko nuo ihmiset julistettu henkipatoiksi?" kysyi Sim.
"Kirottua!" huusi Ralph kuin Simin yksinkertaiset sanat olisivat synnyttäneet hänen mielessään uuden kauhean ajatuksen ja lävistäneet hänet kuin tikarinpisto.
Sen jälkeen he ratsastivat kauan aikaa vaieten.
He samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja pysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien poikki myrskypilvien yhä vain synketessä.
Mikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa kilpajuoksussa elämästä?
Oli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät nähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen Hollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin tullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he viettävät yönsä Askhamin ravintolassa.
Lähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat lähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne pysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti laskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät matkallaan etelään.
Viisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin matkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.
Kun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan "Kettu ja Koirat" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli voimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia lausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta pysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:
"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni… hssh!" kuiskasi hän.
Sitten hän vaikeni ja odottamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä luovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui tulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei julkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.
"Ettekö tunne minua enää?" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta erääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.
"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?"
"Hyvin ja hyvinpä tuota tekin näytätte jaksavan. Ette ole paljonkaan muuttunut sitten Dunbarin päivien, olette ehkä hieman lihonut ja antanut partanne kasvaa. En unhota milloinkaan noita aikoja, jolloin palvelin joukoissanne."
"Hyvä on, Brown; mutta miksi johditte meidät taloonne tuollaisia kiertoteitä?"
"Hush!" kuiskasi isäntä. "Tänne on juuri saapunut pari Carlislen pahinta verikoiraa. He laskeutuivat äsken postivaunuista. Tunnen ne roistot. He ovat olleet täällä tänään jo aikaisemminkin. He olisivat varmasti tunteneet teidät ja voi minua, jos he joskus joutuvat vastakkain teidän kanssanne! En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, jos vanhaa kapteeniani kohtaisi jokin onnettomuus talossani."
"Kuinka kauan he viipyvät?"
"Huomiseen varmaankin."
"Kuinka pitkälti on seuraavaan ravintolaan?"
"Kolme penikulmaa Cliftoniin."
"Nukumme puulavitsoilla aamunkoittoon asti, Brown. Ja nyt, poikaseni, hankkikaa meille jotakin syötävää, olipa sitten jäljillämme verikoiria tahi ei."