XXXI.
ROBBIE. KIIRUHDA!
Saavuttuaan Kendaliin Woodmanin ravintolaan voi Robbie enää tuskin epäilläkään, että Sim oli ollut siellä ja jatkanut matkaansa. Muudan pieni tarjoilijatar, joka vastasi hänen kysymyksiinsä, kertoi Simin ohimenevästä sairaudesta ja hänen nopeasta poistumisestaan erään toisen miehen seurassa.
"Millainen mies hän oli, hyvä neiti, hän, joka vei mukanaan pienen miehen?" kysyi Robbie.
"Hän oli melko komea mies, ehkä niin hyvää sukua kuin joku toinenkin", vastasi tyttö.
"Noin kuuden jalan pituinen ja ryhdikäs ehkä?" kysyi Robbie suoristaen ruumistaan kuin täydentääkseen ja selittääkseen kysymystään.
"Niin; hän oli niin suuri kuin Bully Need ja suora kuin Robin Devil", sanoi tyttö.
Robbie ei tiennyt näiden paikallisten suuruuksien ruumiillisia mittasuhteita, mutta hän ei silti laisinkaan epäillyt, kuka mies oli ollut. Oli ilmeistä, että Sim ja Ralph olivat tavanneet toisensa täällä ja lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä.
"Kuinkahan paljon kello silloin oli, kun he lähtivät?" kysyi Robbie.
"Melkein kaksitoista. Ehkä yksitoista tahi niille paikoin."
Kello oli nyt kaksi ja Ralph ja Sim, jotka ratsastivat hyvillä hevosilla, olivat varmaankin kulkeneet jo monta penikulmaa. Robbien oli hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ajatellessaan niitä tunteja, jotka hän oli kuluttanut Winanderissä, ja muistellessaan vanhaa kadunkulman lörpöttelijää, joka oli yllyttänyt hänet hyödyttömään hakemiseen.
"Tuo heikko vanha tyhmeliini!" ajatteli hän mykässä vihassaan. "Kun vanha mies alkaa muuttua vanhaksi akaksi, ei mikään ole sen oikeampaa kuin että hän saa kuolla ja joutua kuopattavaksi."
Robbie ei saanut mitenkään vuokrata hevostakaan, että hän olisi voinut lähteä ajamaan takaa ystäviään. Ne vaikeudet, jotka kiusasivat häntä, eivät olleet kuitenkaan pimittäneet hänen järkeään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt, että vaikka hän olisi onnistunut saamaankin hevosen, olisivat hänen mahdollisuutensa olleet vähäiset, kun hänen piti tavoittaa kaksi miestä, joilla oli jo kolmen tunnin etumatka.
Hän meni ravintolahuoneeseen neuvottelemaan Carlislen postivaunujen ajajan kanssa. Mies tyhjensi juuri viimeistä lasiaan ennen nukkumaanmenoaan — hän teki työtä yöllä ja nukkui päivällä. Tämä kunnon mies neuvoi häntä hyvin jyrkästi lunastamaan paikan hänen vaunuihinsa, kun hän tänä iltana lähtee pohjoiseen päin.
"Mutta minulle sanottiin, että te lähdette vasta yhdeksän aikaan", sanoi Robbie.
"Entä sitten?" vastasi ajaja, "noiden miesten on pakko nukkua tulevana yönä; he pysähtyvät varmasti johonkin paikkaan yöksi ja siten tapaamme me heidät. Kannattaako siis teidän kiiruhtaa eteenpäin kuin hullu?"
Ajajaa ei näyttänyt epäilyttävän ollenkaan, hänen olettamuksensa kuulosti hyvin viisaalta ja vaikka hänen suunnitelmaansa ei olisi voitukaan toteuttaa, oli se kuitenkin ainoa käyttökelpoinen. Robbien oli siis pakko tyytyä välttämättömään, kuten monen muunkin henkilön, joilla on paremmat apukeinot käytettävinään.
Ehkä hän salaisesti oli hyvinkin tyytyväinen muutamien tuntien viivykkiin nykyisessä olinpaikassaan, koska hän kuvitteli, että pieni tarjoilijatar oli näyttänyt muutamia veitikkamaisia merkkejä puolueellisuuteen äskeisen lyhyen keskustelun aikana hänen kanssaan saadakseen nauttia hänen seurastaan.
Tyttö oli iloinen nenäkäs nuori veitikka, jonka käytöksessä oli juuri sen verran rohkeutta kuin tavallisesti hänen toimessaan tarvitaankin. Robbien vaatimattomuuden kunniaksi meidän onkin myönnettävä, ettei hän ollut hyvinkään paljon erehtynyt arvostellessaan sitä mielenkiintoa, minkä hän äkkiä oli herättänyt tytössä. Oli ehkä hyvinkin vakavaa velvollisuudentunnon unhottamista ajatella valloittamista, vaikkakin aivan viatonta, tällaisessa tilaisuudessa, puhumattakaan sellaisesta vakavasta rikoksesta, että hän voi unhottaa kaukana oleskelevan Liisan. Mutta Robbien oli pakko alistua välttämättömään matkansa keskeyttämiseen, ja nainen, joka hallitsi hänen tunteitaan, oli onnettomuudeksi liian kaukana voidakseen rauhoittaa ne, eikä hän ollut sellainen nuori mies, että hän voi kestää keimailevien mustien silmien hyökkäystä.
Kun Robbie palasi ravintolahuoneesta ilmoittamaan, että hän aikoo odottaa postivaunuja, pyydettiin häntä keittiön takan ääreen lämmittelemään — etuoikeus, johon päivän kova pakkanen tietysti antoi suurimman aiheen. Siellä hän sytytti piippunsa ja aloitti keskustelun siitä, mille suunnalle hänen ystävänsä todennäköisesti olivat lähteneet.
Oli selvää, etteivät Ralph ja Sim olleet lähteneet suorinta tietä kotiaan Wythburniin, sillä jos he olisivat tehneet niin, olisi hän kohdannut heidät tullessaan Staveleystä. Oli olemassa vain se mahdollisuus, että he olivat sivuuttaneet hänet silloin kun hän oli mennyt ketojen poikki vanhan vaimon tuvalle, mutta se ei tuntunut hänestä ollenkaan uskottavalta.
"Oletteko aivan varma, että haette vanhaa miestä?" kysyi tyttö hyvin korostavasti, minkä oli tarkoitus ilmaista epäilyä Robbien kiihkoa kohtaan nähdä niin paljon vaivaa jonkun vähemmän houkuttelevan kuin toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön takaa-ajamisessa, joka ei saanut olla vanha.
Robbie antoi kunniasanansa pantiksi, ettei hänen milloinkaan oltu nähty juoksevan nuorien, tyttöjen jäljessä — vakuutus, jota kuuntelijat näyttivät suuresti epäilevän. Tyttö tuli keittiöön ja poistui sieltä toimittaessaan tehtäviään, ja palatessaan kerran oli hänellä pergamentille piirretty kartta kädessään, jolloin hän sanoi:
"Tässä on muudan paperi, jota Jim, ajaja, käski minun näyttää teille.
Siihen on piirretty kaikki tiet Kendalin ja Carlislen välillä. Saatte
nyt itse katsoa, voivatko ystävänne matkustaa jotakin toista tietä
Wythburniin."
Robbie levitti kartan keittiön pöydälle ja alkoi heti tarjoilijattaren avulla hakea siitä niitä teitä, joita Ralph ja Sim mahdollisesti olisivat voineet kulkea. Kartan kuviot olivat hyvin sokkelomaisen epäselvät ja Robbie ja hänen pieni ystävättärensä saivat ponnistaa järkensä äärimmilleen ottaakseen niistä selvän.
"Kas niin, tässähän se on", huudahti Robbie sen näköisenä kuin hän olisi tehnyt arvokkaankin huomion, "tuossa on penikulmapaalut, ensimmäinen, toinen ja kolmas — ne ovat penikulmapaaluja, ymmärrätkö?"
"Joutavia, tyhmeliini; mittakaavahan se on", sanoi tyttö. "Näethän siihen olevan kirjoitetun: 'Mittakaava'."
"Aivan niin, tyttöseni", sanoi Robbie, joka ei tiennyt varmasti, mitä 'mittakaava' tarkoittaa. Hän oli kuitenkin liian viisas paljastaakseen tietämättömyyttään toista kertaa tälle oppineelle tarjoilijattarelle.
Mutta tehtävää oli silti mahdoton ratkaista. Vaikka he olisivat kuinka kauan tahansa nojautuneet kartan yli, eivät he nähneet siinä muuta kuin viivoja.
"Se on niin täynnä viivoja kuin vanhan Sim-raukan kasvot", sanoi Robbie.
Robbie ja tarjoilijatar ryhtyivät yhteistoimintaan muissakin asioissa. Kartta oli tavattoman pieni. Kaksi henkilöä ei voinut tutkia sitä samalla kertaa joutumatta ärsyttävän lähelle toisiaan.
"Kas, siinähän se nyt on", sanoi Robbie viitaten piipullaan erääseen kohtaan, jonka perinpohjaiseen tarkasteluun tyttö oli syventynyt.
Äkkiä peitti koko kartan melkoinen savupilvi. Se kietoi samalla vaippaansa maantieteen tutkijatkin ja hetkisen kuluttua kuului jostakin syystä hiljainen huulien maiskahdus.
"Ja siinä on sinulle", sanoi tyttö naurahtaen veitikkamaisesti, lyöden
Robbieta korvalle ja kiiruhtaen tiehensä.
Jim, ajaja, tuli silloin keittiöön aikoen mennä nukkumaan ja ratkaisi kartan salaisuuden selittämällä, että Robbien ystävät voivat Askhamin kylässä poiketa Carlislen tieltä Gaskarthiin ja Wythburniin johtavalle tielle.
Robbie tyytyi tähän selitykseen ja koetti parhaansa mukaan nykyisissä olosuhteissa käyttää hyväkseen yhdeksään asti sen sataman mukavuuksia, johon hän oli ajautunut. Hän onnistuikin ehkä täydellisemmin näissä yrityksissään kuin olisi voitu odottaakaan, kun kiinnitetään huomio hänen ystäviensä vaaraan ja hänen uskollisuuteensa Liisa Branthwaiteä kohtaan.
Mutta kun kello tuli yhdeksän ja aloitti kymmentä ja vaunut olivat yhä ravintolan pihassa, voitti Robbien velvollisuudentunne sen, mitä hän olisi nimittänyt ajanvietteeksi. Carlislen postivaunut odottivat tavallisesti Lancasterin postivaunuja, ja koska eivät viimeksimainitut olleet vielä saapuneet Kendaliin, oli ensimmäistenkin mahdotonta poistua sieltä. Robbien kärsimättömyys lisäytyi melkoisesti seuraavan puolituntisen kuluessa, mutta sittenkuin kello löi kymmenen eikä vieläkään mitään ratkaisevaa tapahtunut, kiihtyi hänen suuttumuksensa äänekkääksi.
Vaunuihin piti tulla neljä sisämatkustajaa, kaikki naisia; ja vaikka yöstä tuntui tulevankin hyvin kylmä, oli Robbien määrä istua jossakin ulkopuolella. Näiden viiden matkustajan vastalauseet kävivät, vihdoin liian äänekkäiksi ja heidän vaatimuksensa liian vakaviksi sietääkseen pitempää viivyttelyä. Ajaja valjasti senvuoksi hevosensa ja asettui paikoilleen ajurinistuimelle.
Tämä oli tuskin saatu tehdyksi, kun Lancasterin vaunujen torvi kuultiin kaukaa, mikä aiheutti vielä lyhyen odottamisen.
"Toivokaamme, ettette saa siitä ainoatakaan matkustajaa sen saavuttua tänne", sanoi Robbie hieman vihaisesti.
Muutamien minuuttien kuluttua myöhästyneet vaunut ajoivat pihaan ja matkustajat laskeutuivat niistä maahan.
Pari näistä, joiden oli määrä matkustaa Carlisleen, kiipesi tikapuita pitkin Robbien taakse. Oli liian pimeä, että olisi voitu nähdä, keitä ja mitä he olivat. Nähtiin vain, että he olivat miehiä, jotka olivat verhoutuneet pitkiin kaapuihin ja lakkeihin, jotka imeytyivät tiukasti heidän poskiensa ja päänsä ympärille senvuoksi, että ne oli sidottu heidän partansa ja leukansa alle nauhoilla.
Paljon moitteita osakseen saanut Jim lyödä läimäytti nyt ruoskallaan hevosiaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät jo vaunut viertotiellä.
Yö oli pimeä ja hirmuisen kylmä, ja sittenkuin oli päästy kaupungista, oli vaununlyhdyistä virtaava valo ainoa valaistus, johon matkustajat saivat tyytyä ensimmäisellä monen penikulman pituisella kyytivälillä.
Lievä päänkipu, joka oli vaivannut Robbieta silloin tällöin sen jälkeen kuin hän oli pistänyt päänsä jokeen Wythburnissä, oli nyt kokonaan haihtunut, mutta sitä alkoi seurata jonkinlainen omituinen herpaantuminen, mikä tylsistytti jossakin määrin hänen järkeään. Kun vaunut vierivät eteenpäin väsyttävällä matkallaan, eivät Robbien nykyisen korkean ja suojaamattoman aseman jännittävät olosuhteetkaan voineet pysyttää häntä täydellisesti hereillä. Hän torkahti aina muutamiksi silmänräpäyksiksi heräten silloin tällöin lieviin väristyksiin, joskus hioten ja joskus vapisten vilusta.
Kerran ollessaan hereillään kuuli hän katkelmia hänen takanaan istuvien muukalaisten keskustelusta. Hän ei ollut tarpeeksi tarmokas eikä utelias halutakseen kuunnella heidän puhettaan, mutta hän ei voinut silti tukkia korviaan.
"Hänestä olisi varmasti kehittynyt mainio poliisi, jos hän olisi ollut kuninkaan palveluksessa", sanoi toinen. "Viekkaampaa miestä en ole milloinkaan tavannut. On oikein naurettavaa, kuinka hän pettää meitä."
Puhuja oli selvästi joku cumbrialainen.
"Joutavia!" vastasi hänen toverinsa kuiskaten. "Hän on tavallinen pölkkypää. Vien hänet Haribeehin käden käänteessä."
Toinen puhuja oli nähtävästi skotlantilainen, joka kiihkeästi taisteli sitä vaaraa vastaan, että hänen puheensa ehkä ilmaisee hänen kansallisuutensa.
"Olet todellakin kovin kiihkeä saamaan hänet käsiisi. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt vihaasi häntä kohtaan."
"Sinun pitää elää ja oppia. Kunhan vain saan hänet kerran Wilfrey Lawsonin kynsiin, näet sitten kyllä, miksi vihaan tuota ylpeätä roistoa."
"No niin", sanoi cumbrialainen äänellä, joka ilmaisi suurempaa alistumista kuin hän ennen oli osoittanut, "minulla ei ole enemmän syytä pitää hänestä kuin sinullakaan. Näithän, kuinka hän heitti minut kumoon Lancasterin kadulle."
"Kunpa saisit hirttää hänet siitä tempusta, Bailiff Scroope", vastasi skotlantilainen. "Toivon sinun saavan hirttää hänet Haribeen huipulle."
Robbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen varmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän matkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy eivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi pysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa tiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä matkastaan.
Jokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi. Vaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty nuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä. Robbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja hetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.
Kun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan "Wythburn" lausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa aiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän voinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän selvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.
Hänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa uneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään taaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen miehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen häneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.
"Hän on vain joku maalaispoika", sanoi Jim. "En tiedä hänestä sen enempää."
"Luulin häntä erääksi ystäväksemme", sanoi vieras epäiltävällä totuudenrakkaudella.
Sitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.
"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo sanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan mielessä?"
"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki."
"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian loppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?"
"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään."
"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?"
"Anna meidän pitää siitä huolta."
Robbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein ylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin raskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta vapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän moraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui vaikeroivan.
Lunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen läheisyydessä sijaitsevaan kylään.
"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi", sanoi hän; "tämä lumimyrsky pysähdyttäisi meidät kuitenkin pian."
Molemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän välttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin taivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.
Robbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen parempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät noita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne jatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta ajaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä Mardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan valjaista.
"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä", vastasi hän vierasten väitteihin.
Jimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.
Molemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle auttamaan ajajaa.
"Missä Haribee on?" kysyi hän.
"Carlislessa", vastasi ajaja.
"Mikä paikka se on?"
"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin."
Jäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden tilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka nähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin aamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen penikulman päässä kauempana tien varrella.
Ilma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa.
Lumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.
Robbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän matkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin postivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.
Suoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten lunta tahi vettä tahi pakastui.
Hän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.
Hyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis eteenpäin vain!