XXXIII.
VIHDOINKIN HAUDATTU.
Betsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet tuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma, ruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä kiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa tapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen näköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin mukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se tuntevan käden, joka kosketti siihen.
Se oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten ohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin kuollut nälkään.
Ralph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut yliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla voimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen näköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä oli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille hänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua armollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä paikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi peittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen viime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä kyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet houkutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä oli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.
Ralph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen kättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin. Askhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne Angus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa, sen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka kantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.
Kun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:
"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja kolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan."
Hetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka osoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu goottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut kelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine kattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien rakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja kylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen vanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. "Tässä on kai pappila", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan kuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan tiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku sinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa oli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.
"Asuuko pastori täällä?" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni suitsista.
"Täällä ei asu ketään pastoria", sanoi vanhus hieman äreästi.
"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?"
"Ei hänenkään."
Kirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin lukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli voimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan ilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi toisella tavalla.
"Saarnaatteko te tässä kirkossa?"
"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä."
Hetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin huvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei seurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut kiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito nykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin, oli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema seurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen, oliko haudankaivajankin työ lopetettu — eikö seurakuntalaisia kuollut ja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin seurakunta on ilman pappia.
Ralph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa kaivamaan haudan heti.
"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia", sanoi vanhus pudistaen vakavasti harmaata päätään. "Pelkään, että minua rangaistaan, jos se tulee tiedoksi."
Ralph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin suinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:
"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä hautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman kirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra."
Ralph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua vanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta päästiin hautausmaalle.
Hänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.
Hän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin ruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla saranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.
Sitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin seuratessa hänen kintereillään.
"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään", sanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä siankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. "Se on hyvää maata, herra, ja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen."
"No kaivakaa hauta sitten siihen", sanoi Ralph.
Vanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan lapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.
Ralph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli vielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle kokoutunutta pientä ryhmää.
Vanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen hien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä puhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut kiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen kauhunilme silmissään.
"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli uusi asetus voimaan, kuten tiedätte", sanoi vanhus.
"Mikä asetus?" kysyi Ralph.
"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään yhdenvertaisuuslaista?"
"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni", vastasi Ralph.
"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut puhuttavan viiden penikulman laista?"
"En."
"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?"
"En siitäkään."
"Siunatkoon!" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan
Ralphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista.
Sitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi
vanhus: "Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?"
Ralphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän olisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka nähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat oikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.
Vanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran keskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden näistä tärkeistä asioista.
"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen voimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat pitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan virastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki."
"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi", vastasi Ralph.
"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa lähemmäksi jotakin markkinapaikkaa — sellainen on viiden penikulman laki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi eivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan kirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän saa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa."
Vanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen tapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.
"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä toisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni", sanoi Ralph, "nimittäin lain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän lain perusteella melkein sellaiseen asemaan."
Vanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli tehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko presbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.
"Meidän pappimme oli presbyteri", huomautti hän ääneen, "ja silloin kun asetus astui voimaan, poistui hän paikastaan."
Mutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.
Hauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.
Lunta alkoi sataa jälleen.
"Kovaa työtä tällaisena aamuna", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti lapionsa pois. "Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen vanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan haudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja."
Aika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma oli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti Betsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan niitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki oli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli niin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.
Heidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi maahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy, päästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi sivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi laukkaamaan.
"Antaa sen mennä", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan laskettuun arkkuun.
Sitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet putoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän paarivaatteen.
Ralph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se putoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman kiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.
Viimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan oli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja heitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.
Mutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta heidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron lirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa sen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä kajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan lehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen vielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen ja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä ilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.
Oliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva — Jumalan lähettämä viesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä rauhansanoma?
Kuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?
"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni", sanoi Ralph.
Hän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan kirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt haudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi siitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti Ralph hevosen satunnaisen löytämisen.
He sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten he, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet olivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja pyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.
"Kendaliin." Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.
"Gaskarthiin."
"Se on meidän tiemme", sanoi Sim.
"Ei", vastasi Ralph; "tämä se on — 'Penrithiin ja Carlisleen'."
Mitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?