XXXIV.

VÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!

Muutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli Robbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä päänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän kourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.

Se oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin todellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti kyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin ihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin kuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.

Päivän koittaessa lakkasi lumisadekin ja Robbien saavuttua Askhamiin oli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä, meni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka asui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle jotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto ja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon antimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti matkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti vaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa. Säälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.

"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt", sanoi hän katsellen Robbien riutuneita kasvoja.

Kello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.

Ah, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista oli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?

Hän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi uudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli hän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän auringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin ja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän kyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi viipymisensä.

Hän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan teiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut Gaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt Carlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi mainittua.

Hän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin kauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin hän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet paria sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla puhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle hänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja Ralph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle voidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut, että hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli matkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka rattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat ystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.

Jokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin selvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen perille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti häntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?

Penikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin vaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä huomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.

Rupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori laaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli kovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja kulkija oli hyvin alakuloinen.

Aamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie edessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian myöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.

Oliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat joet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi kylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!

Aurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden kankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina, jotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti, ivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut tulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa aamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon sormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko sielunsa kirkkaihin säveliin.

Robbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin alakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita näkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä alle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän työntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.

Hän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä Bother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla hän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen paremmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon väkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan vain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen käynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi hänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan merkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän kysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan mitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin. Hälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.

Torilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla jalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli ihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset väittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat sanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä kuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.

Vain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä, nimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut viranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.

Melu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja ryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.

Miehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen vankilaan odottamaan tutkintoa.

Robbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän kiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.

Vanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja avonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon Stagg katsoen maahan.

Robbien hakeminen oli loppunut.