XXXV.
ROBBIEN MATKAN LOPPU.
Kaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson oli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät mahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi onnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi aavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.
Sotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja
Robbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi
katsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa
English-kadulle.
Kuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli kivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen lujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään sieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään. Tuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta oli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus se tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu puhtaiksi.
Edestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen luostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen poikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja läntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville kukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja sitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille hän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja välittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta häntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka pistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät nojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen edessään.
Aamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin. Heidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen rikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi kaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän näki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. "Tämä on hyvin vastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani."
Robbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi. Tarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan aukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän syrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä kiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia sitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt olivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta, joka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä. Muudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta ja puhdistaen ikkunoita.
"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi", huomautti toverilleen muudan nuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei kuullut.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille ja kohdistaen sanansa ukolle.
"Tuomarin asunto", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja näyttäen hämmästyvän kysymyksestä.
"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?"
"Ensi viikolla ne alkavat."
Vanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei halunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.
Kaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi. Pahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta kuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin vieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin sulatusuuni?
Robbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä kierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin yhdessä.
Bother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun Robbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun tapahtumista.
"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan varmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui", sanoi toinen miehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.
"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.
"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui", vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."
"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita yksityiskohtia kerrottavan.
Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain pari tuntia liian myöhään — vain pari mitätöntä tuntia.
Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.
No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!
Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat matkalla.
Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle "Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla ystävällisesti kädellään.
Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.
"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä asemaansa.
Hetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin hevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen hän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi lukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei kuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.
Puseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa Carlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään räpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan ja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan. Reuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä, jotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat tuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä tuulella.
Kun hän — kuten hän itse olisi sanonut — "äkkäsi Robbien" makaamassa tien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.
"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?" huudahti hän koettaen käsittää tilanteen. "Robbie Andersonhan tämä on!"
Sitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun hän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet tajuihinsa.
"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään päinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie, nousehan nyt!"
Mutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei leikillisiä eikä uhkaavia.
"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla kaikissa tapauksissa."
Koska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben äärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman ohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun hän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin hänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi paikoilleen ja jatkoi matkaansa.
"Vanha Martha Anderson-raukka!" mumisi Reuben itsekseen. "On onni, että hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen sydämensä… niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin."
He eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien siveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua maistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli surkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa muutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi lasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän kädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari matkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.
"Tuletteko Carlislesta?" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan Reubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta kuulosti vieraalta näille seuduille.
Reuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla toisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää ansiotaan.
"Kuuluuko sinne mitään uutta?" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä pieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.
"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa", vastasi Reuben.
"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?"
"Linnastako? En — tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen viranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää."
"Kuulitteko hänen nimensä?"
"En."
"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle.
Olemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi."
Ajaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa polviensa ympärille.
"Mikä teillä on rattaillanne?" sanoi hän Reubenille.
"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu sellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen tässä maailmassa, nimittäin hän itse."
"Ollut juopottelemassa, vai mitä?"
"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa ikävyyksiin", huusi toinen kärsimätön matkustaja.
Noin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia mennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa kolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.
"Miten ilkeä ilma nyt onkaan", sanoi Robbie.
"Niin on, märkä ja liukas", vastasi Reuben mielistelevästi; "sekä sisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella."
"Se oli sillan pohjoispuolella", kuiskasi Robbie.
"Mitä — Carlisleko?" kysyi Reuben hyvin iloisesti.
"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma —!"
"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se on pillastunut!"
"Hän hourii aivan varmasti."
Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa, vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka vain sattui muistamaan.
Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen pölkkypään."
Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.
Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten laaksoon lähestyessään Wythburniä.
"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut", ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."