XXXVI.
ROTHAN TUNNUSTUS.
"Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu aivoissa hulluudella."
Coleridge.
Kun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää penikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään, paitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty. Oli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista. Kaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen henkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien risujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.
Tuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme silmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti lukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa siirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui nahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla, hiljaa tytön syliin.
Samalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä
Rotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.
Siellä oli Matthew Branthwaite.
"Mitä kuuluu, tyttöseni?" sanoi hän avatessaan oven; "kaikki on kai ennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen", lisäsi hän kopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa kysyi hän:
"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?"
"Ei vielä", vastasi Rotha.
"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen tänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat vaatteensa ja koristuksensa."
"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne", sanoi Rotha nostaen Matthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä vastapäätä.
"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän levittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien tulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi nähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo pieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen."
"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew."
"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan hyviä uutisia?"
"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?" kysyi Rotha kiihkeästi, mutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.
"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet."
"Poistuneetko?"
"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat menneet matkoihinsa."
Matthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin riemulla.
"Mitä siitä sanot, tyttöseni?" lisäsi hän tuprutellen sauhuja piipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen katseensa Rothaan hän sanoi: "Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on hullusti?"
"Menneet tiehensä, sanoitte te", sanoi Rotha. "Pelkään näitä kaikkein pahimmiksi uutisiksi, Matthew."
Mutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen kuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä Reuben Thwaite takanaan.
"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!" huusi Liisa huohottaen.
"Tuokaa hänet tänne", sanoi Matthew. "Onko hänestä tullut ujo viime aikoina?"
"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew", sanoi Reuben. "Poika on aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet rattailleni maantieltä."
"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!" huusi Liisa. "Tulkaa pian!"
Hetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.
"Hän on sairas ja aivan tajuton", sanoi hän. "Mistä löysitte hänet?"
"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin", vastasi Reuben.
Rotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen luokseen, olisi estänyt sitä.
"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni", sanoi vanhus. "Olet itse sairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan ääreen."
"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään", sanoi Reuben.
"Tietysti on hänen laitansa hullusti", vastasi Matthew tarkoituksellisen korostavasti. "Hän ei ole milloinkaan osannut juopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson."
"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan", jatkoi Reuben. "Uudestaan ja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin."
"Meidän pitää viedä hänet kotiin", sanoi Liisa tullen nopeasti keittiöstä huopapeite käsivarrellaan. "Peittäkää hänet tällä. Rotha ei tarvitse sitä nyt."
Tuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin ympärille.
"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko", sanoi Matthew. "Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen", lisäsi hän, kun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.
"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa", sanoi tyttö.
"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle", sanoi Liisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. "Tule sinäkin, isä, tänne pian."
"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa kuin pulassa", sanoi Matthew päästyään rattaille. "Pidä häntäsi vedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä."
Sanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen mukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.
"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?" kysyi hän.
"Kuulin ja tapasin", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan huomattu pimeässä.
"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään —? Näittekö Ralphia tahi isääni?"
"En kumpaakaan."
"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?"
"En… mutta odotahan… hyväinen aika sentään, nyt kun oikein ajattelen asiaa… se ei ennen juolahtanut mieleenikään… kuulin jonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn sitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli… ei, ei… rupean varmaan itsekin nyt hourimaan."
"Ralph; mies oli Ralph!" sanoi Rotha vapisten. "Kiiruhtakaa nyt: Hyvää yötä."
"Ralphko Carlislessa?" sanoi Matthew. "No, no, tuulta seuraa myrsky. Senvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin palannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme koettaa, mihin vanha konisi kykenee."
* * * * *
Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut hänestä kuolleelta ja tyhjältä.
Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten. Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön surullisiin kasvoihin.
Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut. Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut. Mitä hän sanoisikaan?
Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä hän nyt sanoisikaan?
Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo keittiössä Rothan luona.
"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."
"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.
"Suuria uutisia", toisti Willy.
Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.
"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa valjaista.
Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken, niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.
Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen hänen luonaan.
"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."
Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus hyväilemään äitinsä tukkaa.
Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin, eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.
"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"
"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen yli, jota hän juuri sytytteli.
Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.
"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä hänen suruunsa.
"Minua ei vaivaa mikään", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin hieman pakotetun iloisesti.
"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!"
Ne ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä.
"Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät
itkevän."
"Luuletko niin?" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä taivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.
"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että olet vähän sairas."
Willy olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi hiljaisuuden sanomalla:
"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?"
Sanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.
"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?" kysyi Willy kummastellen toistaen hiljaa tytön sanat.
"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä."
"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?"
"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi — mitä, jos he ovat menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"
"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"
"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta, vaan — vaan — murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan valhetta."
Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.
"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on tehnyt — siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle — tälle kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.
Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen, mutta sanoja ei kuulunut.
"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin —" Hän keskeytti purren hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan. Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!" huudahti hän.
"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. "Henkilö —"
Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää itseään.
"Tuo henkilö olin minä!"
"Sinäkö?" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. "Entä murha?" kysyi hän käheästi. "Kenen murha?"
"James Wilsonin."
"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!"
"Vielä sananen." Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä syrjään ja kiiruhti pihalle.