XXXVIII.
PEINE FORTE ET DURE.
Istuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna. Kaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä ihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se oli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut olivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista puista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä pöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella vihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla, oli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän takana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa korkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita ja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen. Muudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan sitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat toisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä paikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari kolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli suljettu monella munalukolla.
Päivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti nyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen kylmänä ja kosteana.
Valmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset, jotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista, kuten murhista, tappelusta ja varkauksista.
Kaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.
Ralph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä aidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi ympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä nöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat katseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein oven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama kömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta näkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja kun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph äkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen maahan.
Notaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan ja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän muodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli lihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi hänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin määräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen mies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi mainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa pitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen silmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.
"Hyvät herrat", sanoi tuomari aloittaen toimensa, "te muodostatte tämän kreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota syytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla kahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia, jotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset puhkeavat toimintaan."
Tuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun toinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle kasvojensa edestä.
"Suokaa anteeksi, veli Millet", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin. "Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko teillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?"
"Ei mitään, veli Hide", vastasi tuomari melko äreästi. "Vanginvartija, irroittakaa vangin käsiraudat."
Oikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole tarpeellisia välineitä mukanaan.
"Niiden ei ole väliä, herra tuomari", sanoi Ralph.
"Mutta ne on irroitettava!"
Kun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat kolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja tuomari Millet jatkamaan selostustaan.
Hän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti ja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain, jossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta minkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.
"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja", sanoi hän, "ja painostan niitä senvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä peittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas hallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö anastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää, ettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava seikka."
Kerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja kääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja sitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta tuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.
"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä yleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen kuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa vastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet, joiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat valtiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla ajavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos muistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää."
Kun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa. Ehkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen tuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli kädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat näkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan puolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko kärsimättömästi syytöskirjelmää.
Notaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa saada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle latinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen takaisin pöydälle pyytäen käännöstä.
"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki", sanoi tuomari
Hide.
Se luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden mukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana, kavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista velvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja eri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.
Ihmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista ja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut hiiskahdustakaan.
"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta sinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö ole?"
Ralph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi sitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:
"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen."
Salista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.
"Se ei hyödytä teitä ollenkaan", sanoi tuomari, joka oli pitänyt puheen. "Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."
"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?"
Notaari nousi jälleen.
"Oletteko syyllinen vai ettekö?"
"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?"
"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan alamaisilla", vastasi tuomari Millet. "Olette kuullut nyt syytöksen ja teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."
Tuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.
"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut kuninkaan valtaa", sanoi Ralph tyynesti. "On ilmoitettu sekin, milloin tuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä väitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin."
Yleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien alapuolelle.
"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla asiasta", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan. "Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne pitää olla asiallinen — syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema tuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten syytökseen."
"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?"
"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa."
"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan asianajajan avukseni", sanoi Ralph. "Voin maksaa hänen vaivansa."
"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies", vastasi tuomari peittelemättömän ivallisesti.
Paperi vaipui nyt leuan tasalle.
"Herra Ray", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, "asianlaita on nyt niin, että teidän pitää vastata."
"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä silloin voisin vastata?"
"Herra Ray", toisti tuomari jälleen, "olen pahoillani, että minun on pakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta on osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä väitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?"
"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko"? väitti toinen tuomari.
Paperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet nauroivat hillitysti.
"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta", sanoi yleinen syyttäjä.
"Veli Millet", sanoi tuomari Hide, "kun syytetty oikeuden kuullen vetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava."
"Tietysti, tietysti", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa.
Sitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:
"Mihin lakipykälään te vetoatte?"
"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun parlamentilla oli korkein valta maassa", vastasi Ralph.
"Vaietkaa, herra!" huusi tuomari Millet. "Parlamentissa oli silloin vain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän johtajansa määräyksiä. Herrat", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen kääntyen valamiehistön puoleen, "muistakaa, mitä olen sanonut."
"Parlamentti oli kansan valitsema", vastasi Ralph tyynesti, "ja ulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama."
"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta."
"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen keskuuteen."
Ralph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.
"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?" huusi tuomari punaisena raivosta. "Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä. Oletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen ruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan valtaan?"
"Minua ei ole syytetty muusta", sanoi Ralph, "kuin siitä, että olen laskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua on vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat syyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat, mutta minkä he sitten kavalsivat."
Nyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut pöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea raivosta.
"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?" kysyi viimeksimainittu hyvin levottomana. "Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?"
"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa viekas ja vaarallinen mies", vastasi yleinen syyttäjä.
"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa pelastaakseen kurjan henkensä."
"Veli Millet", keskeytti toinen tuomari, "olette syystä huomauttanut, että tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi sen istunnoita unhottamatta sitä."
Kuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista salista.
"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille rangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan kuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän pitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön."
"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?" kysyi Ralph.
Tuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:
"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista valtaistuimelle."
"Entä minun rikokseni… eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa valtaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin kansan lait?"
Tuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.
"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa näillä hyödyttömillä väitteillä?"
"Pyydän asianajajaa", sanoi Ralph.
"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa", vastasi tuomari Hide. "Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä voida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan valtiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne ja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen päästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte itsenne syylliseksi."
"En tunnusta mitään", sanoi Ralph.
"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?"
Kun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.
Ralph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona kimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa tuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä kuin sitä olisi ollut ilmassa.
"Syyllinen vai syytön?"
Vastausta ei kuulunut.
"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?" kysyi tuomari Hide.
Mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan raapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti sanovan:
"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa, tullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut."
"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?"
"Ei ollenkaan!" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin ympärilleen.
"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta, jos hän vain haluaa." Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:
"Mutta miksi?"
"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni, samoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu kuuluvan minulle."
Tuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.
"Sellainen on laki", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. "Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida kruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu. Sellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin."
"Jumala varjelkoon muusta", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.
"Ralph Ray", jatkoi tuomari Hide, "ymmärrättekö täydellisesti sen seuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä rangaistus."
Tuomari Millet tokaisi väliin:
"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine fortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa koskeviin juttuihin nähden."
"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta."
Tuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi jälleen kerskailevaan tapaansa.
"Mutta älkää silti pettäkö itseänne", jatkoi Hide kääntyen syytetyn puoleen. "Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan kieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että kieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne alistutte samalla hirveään kuolemaan — kuolemaan tuomiotta, kuolemaan, joka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?"
Yhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän hirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli hitaasti ja harkitusti:
"Minä tiedän sen!"
Paperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului hiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka oli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle kallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli joutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti vapaasta tahdostaan.
Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän nopeammin nähdessään, että miehet — vaatimattomat sivistymättömät miehet, englantilaiset, veriheimolaiset — voivat vielä menetellä jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.
Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen rauhallisiin kasvoihinsa.
Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.
"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte vapaaehtoisesti lain käsiin?"
Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.
Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina, kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten hiljenee kohistakseen jälleen.
Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli jokainen tuuma lattiasta.
"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta — antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran — vain yhden ainoan kerran!"
Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.
"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."
"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?"
Tämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon halki hänen rinnalleen.
"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?" kysyi nainen.
"Kuinka niin?"
"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt käsittelemme", sanoi toinen tuomari ankarasti.
Hetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli häntä, poistuneet salista toistensa seurassa.
Sitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.
"Armahduksen täytyy pitää paikkansa", sanoi toinen; "sillä muussa tapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin huonosti."
"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta", vastasi toinen.
Salissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati hiljaisuutta.
"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."
Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.