I.
Häitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan Magnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa ensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen järjestetty.
Tila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä lampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin tasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin islantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut Lakivuori.
Tasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä, korkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja toiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten repäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä kuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan oli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet ruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.
Mutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen, pyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja luoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin pistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä — ihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain kaksi taloa — maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä. Maatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen suurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut matkamiesten levähdysasema.
Tuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja viimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies, harvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen, mutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun oli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua naimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli — ihmisten puheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin huostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut kiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.
Annan loppumattomana ilona oli saattaa paikka entiseen järjestykseen. Hän aloitti makuupaikoista, sillä synti saapuu naurulla, hän sanoi, mutta lähtee itkien. Paimen vaimoineen pantiin yläpäähän, saunakamariin, palvelustytöt alakamariin ja renkipojat ylisille. Kullakin huoneella oli oma kattonsa, joten koko talo oli oikeastaan pikku sikermä, muistuttaen mustalaisleiriä, jonka teltanhuiput törröttelevät eri suunnilla. Päärakennuksessa oli tilava sali, josta päästiin kahteen vierashuoneeseen. Näistä piti Magnuksen nukkua toisessa, milloin matkamiehet eivät molempia tarvinneet, ja muulloin lattialle levitetyllä patjalla.
Anna tarkasti keittiön (eltin) ja skemman (aitan), tutki talveksi säilytetyt lihat, kuivatun ja suolatun turskan ja valaan, ja pani ammeen kannen lukkoon, sillä harvoin nälkiintyy palvelustyttö ruoka-aitassa, hän sanoi. Lopuksi hän käänsi huomionsa saliin, jossa yleensä oleksittiin, ja hankki siihen uuden korkeaselkäisen sohvan, nojatuolin, bornholmilaisen kellon ja ison kamiinin. Päälle päätteeksi hän ripusti seinille kaksi isoa valokuvaa — kuvernöörin ja omansa. Kuvernööri oli kultanauhaisessa virkapuvussaan komea, mutta hän hyvin vaatimattoman näköinen mustine hilkkoineen; ja enemmän ajatellessaan hän olisi ottanut oman kuvansa alas, mutta Magnus sanoi siitä jotakin kaunista ja se sai jäädä.
Annan käynti oli pitkäaikainen, mutta aina kun hän valmistautui lähtemään sanoen, että koti oli tyhmille paras, vastasi Magnus, että siinä tapauksessa Gudrunin täytyi purkaa hänen matka-arkkunsa, koskapa kuvernööri ei mitenkään vielä voinut odotella häntä palaavaksi.
Tällä tavoin hän viipyi Thingvellirissä, kunnes lumi alkoi nuoskeana kutistua ja maiseman särmät paljastua.
Sillävälin oli hänen elämänsä maatilalla yksinkertaista ja säännöllistä, ja kullakin päivällä oli velvollisuutensa. Jo aamupimeällä hän soitti salin seinässä olevaa kelloa, joka herätti talon väen ja lähetti palvelustytöt askareille, renkipojat läävään ja navettaan. Ja lyhyen päivän päätyttyä hän taas soitti illalliselle ja lopuksi rukoukseen, jolloin perheen pää (nyt Magnus) aloitti virren ja luki raamatunluvun. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja tapasi ne viitisenkymmentä ihmistä, jotka olivat sinne ratsastaneet tasangon laidoilla olevilta tiloiltaan. Hän istui vastapäätä alttaria, jonka taulu kuvasi valkeapukuista Kristusta vehreiden pääsiäislehvien ympäröimänä. Magnus istui kuoron joukossa ja asetteli numerotaululle virsien numerot. Magnuksella ei ollut oikeaa lauluääntä, mutta Anna kuunteli hartaasti ja oli onnellinen.
Vaikka puhteet olivat pitkät, ei talossa oltu koskaan joutilaina. Palvelustyttöjen parsiessa ja paikkaillessa omalla puolellaan istuskeli Magnus salissa kangaspuiden ääressä, äitinsä kehrätessä tahi sukkaa kutoessa. Magnuksella pyöri taaskin suuria suunnitelmia mielessä; vaikka entiset aikeet olivatkin menneet myttyyn, niin oli hänellä uusia yhtä tärkeitä.
Islanti tarvitsi teitä; tiet olivat sivistyksen rajamerkkejä; tiettömänä ei maailman tuotteliainkaan maa voinut vaurastua; sillä mitä hyötyä oli runsasmaitoisesta lehmästä, jos se potki kiulunsa kumoon?
Illan toisensa perästä Anna sai kuunnella näitä selittelyjä kangaspuiden kapseen lomassa, ja myönnellä niiden yhteydessä esitettyjä hankkeita oikeiksi ja tarpeellisiksi. Niin, Magnuksella oli mukavat olot edessään; Anna saattoi tyytyväisenä lähteä kotiin.
"Kun asiaa ajattelee, niin onkin ehkä kaikki käynyt parhain päin", hän sanoi; "ja jos talossa vaan olisi emäntä —"
Mutta Magnus helskytteli kangaspuita eikä toviin kuulunut sanaakaan.
"Johan ja Gudrun ovat kelpo väkeä tavallaan, mutta ohutta on veri, joka ei ole vettä sakeampaa, ja kun lähden takaisin —"
Kangaspuut kolisivat yhä kovemmin.
"Mutta nuori mies, joka ei ole voinut tyytyä Thoran kaltaiseen tyttöön, ei hevillä löytäne monta mieleistään."
Ja silloin kangaspuut pitivät entistä hullumpaa melua, eikä sinä iltana puhuttu sen enempää.