II.
Annan oleskellessa maatilalla saapui väliin tietoja hääseurueesta; kirjeet toi viikkoposti hallitustalosta ja johtajalta. Ensimmäinen oli Englannista, yhteinen kirje, johon kaikki kolme matkaajaa olivat kyhänneet osansa. Sen aloitti Oskar leikkisällä katsauksella matkan vaiheisiin, siitä asti kun "Laura" läksi laiturista.
"Oitis laivaan päästyämme kuulimme kapteeni Zinsenin luovuttaneen oman kajuuttansa meille, ja siitä hetkestä tähän saakka on jokainen meille osoittanut rajatonta vieraanvaraisuutta, varsinkin isän vanhat yliopistotoverit — professori Oxfordissa ja pankkiiri täällä Lontoossa. Luonnollisesti tiedämme kaikesta saavamme kiittää kuvernöörin nimen taikavoimaa, ja sen vuoksi harjaannutan itsessäni tavatonta kunnioitusta sitä kohtaan, vaikka epäilen, tokko se milloinkaan näyttää minusta kauniimmalta kuin hääpäivänämme tuon muhkean maksuosoituksen alanurkassa."
"Ha, ha! Hiiri tietää, mistä tie käy takaisin juustonsa luokse", virkahti Anna.
Helga loi säihkyvän kuvauksen Lontoon teattereista, taidenäyttelyistä ja oopperoista.
"Puoliakaan ei oltu minulle kerrottu, niinkuin isossa kirjassa sanotaan, ja ihmettelen entistä enemmän, miksi mikään tyttö parka olisi tuomittu haaskaamaan elämänsä erämaassa, kun voisi asua noin ihanassa neron ja kauneuden maailmassa."
"Hm! Hukkatyötä on veden kaataminen kalliolle", hymähti Anna.
Thoralta oli viimeksi hieman kaihomielinen pikku huomautus. Epäilemättä oli kaikki hyvin ihmeteltävää, mutta kuitenkin yritti koti-ikävä häntä kiusata pikkuisen. Hän ei niin aivan suuresti välittänyt oopperoista ja taidenäyttelyistä, joten Oskarin täytyi kuljetella Helgaa yksinään.
"Mieluimmin istun hotellin ikkunassa ja katselen torilla tungeksivia väkijoukkoja. Oi ääretöntä ihmispaljoutta! Aina menossa ja tulossa, ja tuskin kukaan koskaan haastaa kenellekään? Se ensimältä tuntuu perin kummalliselta. On niin outoa ajatella, että ihmiset kadulla eivät edes tunne toisiaan näöltä ja että jokaisella ohi kulkevalla nuorella naisella on oma perheensä jossakin — oma miehensä kenties, ja omat lapsensa — ja että hän on rientämässä heidän luokseen. En tiedä, miksi se saa minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi, ja silloin miltei soisin olevani rakkaassa, suloisessa, kotoisessa vanhassa Islannissa jälleen."
Magnuksen täytyi lukea tämä kirje ääneensä — sillä Annassa ei ollut kirjoitetun lukijaa — ja Thoran osaan päästessään hänen äänensä tukahtui ja sortui.
Seuraava kirje tuli Pariisista ja oli kokonaan Helgan käsialaa.
"Oi miten paljon nähtävää! Millaista ylellisyyttä! Millaista remua! Ja mitä viehättävimpiä pukuja! Entäs ooppera — Chopin, Verdi, Wagner, Grieg! Olemme oopperassa joka ilta — nimittäin Oskar ja minä olemme, Thora kun ei paljoa piittaa musiikista. Thoran päähuvina on käyskennellä Madeleinen kukkasmarkkinoilla ja katsella lasten leikittelyä ja olla sen näköinen, kuin toivoilisi olevansa yksi noista."
"Niin Thoramme kaltaista", virkkoi Anna.
"Niels on täällä — Niels Finsen, tiedättehän. Niels on suorittanut opintonsa musiikkiopistossa ja on joissakin tekemisissä Covent Gardenin kanssa; sinne apuvoimia hankkiakseen hän on Pariisiin tullut. Hän näyttää menestyvän merkillisen hyvin, paneepa minut melkein kadehtimaan. Oi kun pääsisi eteenpäin elämässään! Ainiaaksi pelastuisi tuolta harmajalta taivaalta, tuosta hyytävästä ympäristöstä! Mitä antaisinkaan siitä! Mitään ei olisi minun ja menestykseni välissä, jos vain näkisin tilaisuuden, mistä alkaisin. Ja kuka tietää — ehkä näenkin vielä! Niels selittää, että ääneni on ihmeteltävästi parantunut, ja harjoittelen joka päivä. Mutta jos mieli todellista tilaisuutta tällä alalla saavuttaa, pitäisi oleskella täällä tahi Lontoossa, Dresdenissä, ja se kysyy kustannuksia. Olenhan melkein pennitön, oikeastaan, ja käynyt niin pöyristäväksi kuvatukseksi näköjäni, että ellei joku minulle lähetä —"
Kirje oli johtajalle, ja hän oli lopun leikannut pois.
"Hm! Hm!" äännähteli Anna. "Pyrkiipä pöyhistelemään." Ja sitten he äänettöminä söivät illallisensa, savustettua lampaanlapaa ja ruisleipää, ja Anna soitti rukoukseen.
Hääseurueen kolmas kirje saapui Italiasta, Oskarin yksin kirjoittamana. Postinkuljettajan, joka sen toi, oli lumipyry pysähdyttänyt kahdeksi päiväksi Sammaltunturille suojaan. Majatalotilalla olivat karjansuojukset kokonaan hautautuneet, ja Magnus oli miehineen ahertanut vyötäisiä myöten kinoksissa aamuhämärästä pimeään asti, kaivamassa tietä elukkain ruokkimiseksi ja juottamiseksi.
"Maailma on valkeana siellä Islannissa, mutta täällä Italiassa ruusut puhkeilevat, taivas kuultaa puhtaan sinisenä ja ilma on leuto. Loistavia päiviä olemmekin viettäneet!
"Saavuimme Venetsiasta, hiljaisuuden ja unelmain kaupungista, Firenzeen, päivänpaisteen kaupunkiin, ja Roomaan, kaupunkien äitiin, sekä sieltä vihdoin laulun kaupunkiin Napoliin. Italia näyttää sävellyttävän koko Euroopan! Hurmaava ja rakastettu Italia! Jospa vain joku voisi tehdä Islannille saman! Ryhmyinen, jyhkeä, mahtava vanha Islanti! Mutta maltas — maltahan vain — kenties joku sen vielä tekeekin!"
"Hui hai, Oskar, Oskar", huokasi Anna, "huokeampi lukea kaksitoista vuorta kuin kiivetä yksi."
"Matkustelumme on Helgalle suunnattomaksi huviksi. Ulkosalla joka minuutin, päivän pitkän, tehden tuttavuuksia kaikkialla. Thora ei tunnu jaksavan oikein hyvin, lapsi parka, eikä juuri välitä liikuskella. Lähdemme ensi viikolla Rivieralle ja sieltä takaisin Islantiin. Minun on tietysti oltava kotona suurkäräjäin alkuun, mutta Helga sitä nurkuu joka päivä. Kello on nyt kaksi aamulla, ja me olemme vast'ikään palanneet veglionista — naamiohuveista nimittäin — sillä tämä (eilispäivä) on laskiaisajan viimeinen. Kukkasia, kulkueita, confetti ja utumaailman pukuja! Helga näytti uhkealta uusimmankuosisessa vaaleansinisessä chiffon-puvussaan ja oli eittämättä illan kaunotar! Thora parka ei huolinut lähteä mukaan, vaan jäi hotelliin ja meni aikaisin levolle."
Magnuskin ja hänen äitinsä menivät aikaisin levolle iltana, jona he tuon kirjeen lukivat. Anna veti kellon nuoraa, ja palkolliset nahkalapikkaissaan ja villasukissaan marssivat sisälle. Raamatunlukuna oli kertomus lesken leilistä, ja virtenä:
"Lapsen mielin, nöyrtyen käännyn puoleen Jeesuksen."
Viimeisen kirjeen he saivat kevään ensimmäisenä päivänä, kun oli tullut suojaiset säät, vesi lorisi virtoina alas pitkin vuorten juovaista lumirinnettä ja lampaat alkoivat vuonia. Se saapui Monte Carlosta ja Thoran kirjoittama Annalle itselleen.
"Tämä seutu on ylen kaunista, Anna, mutta en kuitenkaan luule siitä oikein, oikein paljoa pitäväni. Rakennukset ovat kaikki uljaita palatseja, mutta eivät näytä niin kodikkailta ja mukavilta kuin Islannin pikku talot. En uskalla tätä Oskarille sanoa, jott'en hänestä tuntuisi kiittämättömältä, eikähän täällä kylläkään ole sumua eikä usmaa eikä suuria vaahtopäitä aaltoja, sillä meri siintää aina sinisenä; ja tietysti ovat puut ihmeen tuuhealehväisiä ja kukkaset kovin somia! Toisinaan pidetään täällä karnevaaleja, jolloin vaunuittain kukkasia heitellään kaikkialle; mutta seuraavana päivänä on sääli katsella hentoisia ruusuja, joita tallattuina on lakaistu läjiin kaduilla.
"Iltapäivisin raiuttelee soittokunta puutarhassa ja siellä ajellaan vaunuilla ylt'ympäri. Illaksi mennään ravintolaan — isompaan kuin teollisuuskoulun rakennus — ja siellä puhaltelee toinen soittokunta päivällistä syötäessä — kaksi tahi kolme sataa ihmistä yhtä haavaa, ja kaikki naiset avokaulaisessa puvussa. Sen jälkeen pistäydytään seurahuoneelle, missä on hiljaista ja hieman pimeää, ja ihmiset istuvat pyöreiden pöytien ääressä korttia pelaamassa. Jokainen täällä pelaa korttia, sillä kaikki näkyvät aina olevan lomaa viettämässä."
"Niin, mutt'ei pahahenki koskaan", tokaisi Anna.
"On vaan kamalaa kuulla, kuinka paljon joskus hävitään hetkessä. Eilen illalla Oskar osoitti minulle kalpeakasvoista nuorta miestä, joka oli hävinnyt koko maatilansa — suuremman ja arvokkaamman kuin kotitila siellä. Sanotaan, ettei hän ollut aikonut lainkaan ryhtyä peliin huoneeseen poiketessaan, mutta kuume valtasi hänet, eikä miesparka pystynyt vastustamaan."
"Sepä se, emme näe kuoppia, kun ne lumi kattaa", virkkoi Anna.
"Tulin siitä pahoinvointiseksi enkä kyennyt viipymään kauempaa, mutta Helga tahtoi jäädä, joten Oskar nosti minut vaunuihin ja minä palasin kotiin levolle. Soisin, ettei Helga olisi niin mieltynyt tuollaisiin paikkoihin. Mutta hän on kuitenkin, ja sen vuoksi on Oskar pakotettu menemään hänen mukanaan, vaikk'ei haluaisi, ja toisinaan hän palaa sieltä hyvin alakuloisena. Tänne tultuamme hän on saanut huonosti unta ja käynyt kovin rauhattomaksi. Olen iloissani, kun jätämme tämän paikan.
"Mutta kaikkiaan olemme viettäneet vaiherikkaita aikoja, ja Oskar on ollut minua kohtaan kovin hyvä, ja minä sanomattoman onnellinen. Iloissani olen sentäänkin kotiin palaamisesta, kun saan nähdä kaikki vanhat rakkaat kasvot — sinun ja täti Margretin ja isän ja kuvernöörin. Kaiketikaan ei Magnus nykyisin puhele minusta — vai mitä? Miten on Päistärikön laita? Pyydä Magnusta raaputtamaan sen korvia minun puolestani ja suutelemaan sen ryhmyistä kuonoa. Tuiskahdammepa vielä jonakuna päivänä oikein tuulena yli nummen! Mutta varmaankaan en nykyään saa hyppelehtiä paljoa, vai mitä? Onpa omituista, Anna, ettei siellä päin ole pikku lapsosia juuri missään näkyvissä! Toista oli Italiassa, missä niitä näkee joka paikassa, pienet hennot jalat kapaloituina kuin muumion.
"Saavumme kotiin alkukesästä, ja laskeskelen jo päiviä! Terveisemme jokaiselle, ja jos joku erityisesti minua kysyy, niin sano, että jaksan mainiosti ja olen hyvin onnellinen."
Kangaspuut olivat salissa sen iltaa jouten, jolloin Magnus tämän kirjeen luki. Kukaan ei mitään virkkanut, kunnes Anna sytytti kaksi kynttilää ja antoi toisen Magnukselle sanoen.
"Ota, olethan väsynyt, eikä ihme, kun nousitkin työhön ennen päivänkoittoa. Montako karitsaa tänä aamuna?"
"Kaksikolmatta, mutta yksi parhaimpia kuolleena."
"Niin käy aina. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Makuukamarinsa ovella Magnus seisahtui kynttilä kädessä: "Äiti!"
"No?"
"Luuletko, että hän on niin peräti onnellinen?"
"Thoramme? Jumala tietää, poikani!" vastasi Anna.