III.
Lumi oli sulanut, kalpea maa loisti vihreänä ja kultaisena kevään jalokivivaipassa, kun matkustajat palasivat Islantiin. Kiertäen vuonon niemekkeen nenitse varhain aamulla, pikku kaupungin savutessa aamiaisaskareissa, kapteeni Zinsen oli heidän kotiintulonsa kunniaksi laukaissut kanuunan, ja jokainen syöksähti ilomielin ulos ovesta, luullen sotalaivan tulleen Kööpenhaminasta; mutta riemu oli vielä remuavampi, kun "Laura" laski ankkurinsa ja sitä vastaan lähteneet pikku veneet palatessaan toivat viestin hääseurueen tulosta.
Puolet miehisiä asukkaita keräysi laiturille toivottamaan matkaajia tervetulleiksi, ja joukossa oli kuvernööri täydessä virkapuvussaan, johtaja juhlakalotti päässään, parhainta merenvahapiippuaan poltellen, ruununvouti, rehtori ja piispa.
Johtajan iso valkea vene oli heti lähetetty noutamaan noita kolmea maihin, ja sen takaisin tullessa oltiin hyvin uteliaita näkemään, miltä nuo pitkän matkansa jälkeen näyttäisivät. Kokassa seisova Oskar nähtiin päivettyneeksi ja hieman vanhentuneeksi, kun oli kasvattanut pienet, vaaleat, suipoiksi kierretyt viikset. Joku huomasi, että hänellä oli uusimmankuosiset liivit ja käsivarrellaan italialainen levätti. Helga seisoi keskellä venettä ja näytti hiukan tanakammalta, ranskalainen hattu päässään. Hän kantoi valokuvauskonetta hihnassa hartioillaan ja katseli laiturilla tungeksivaa väkijoukkoa norsunluisella kaukoputkella. Ja Thora, joka istui perässä sama puku yllään kuin lähtiessäänkin, Magnuksen valkea karhuntalja helmassaan, näytti pikkuisen laihemmalta kuin ennen, mutta kasvoja kirkasti hymyily, joskin sädehtivissä silmissä kiilsi kyyneleitä.
Veneen saapuessa laituriin raikuivat tervehdykset niin innostuneina kuin kurkusta lähti. Ei tahtonut tulla loppua naurusta ja leikinteosta, kätten pudistuksista ja olalle taputuksista. Thoraa suudeltuaan huomasivat kuvernööri Ja johtaja poskensa kosteiksi, mutta Helga oli pirteä kuin päivä ja Oskar sai jokaisen hyvälle tuulelle. Hän paiskasi kättä joka taholle ja huuteli kalastajia ja venemiehiä nimeltään. "Eipä unhota vanhaa ystävää!" virkahti muuan paljasjalkainen ukko hyvillään.
Marssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella odotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään ja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui voideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän leikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa päätä yläkertaan sanoen: "Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni tehnyt."
Helgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja riepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja rehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot ahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään ahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja tullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla tehdyistä kaivauksista.
Oskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti tietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain raskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla rinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla tapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.
Kaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti kun hän liipasimesta nykäisi — ukot nauroivat vesi silmissä. "Aika poika!" "Pelaa joka sormellaan." Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin aurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren ulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli sama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja vasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli sorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.
Helga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle yhteen suuhun.
"Onpa hänestä tullut pönäkkä!" huomautti kuvernööri.
"On tosiaan kostunut matkasta", virkkoi johtaja.
"Se on totta!" vakuutti Oskar. "Sai mitä halusikin — kaiken mitä halusi."
"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista", hymähti Helga.
Sitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja hyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli — vain vanhan muiston vuoksi — vaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli kieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja poskilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja harras kiitollisuus.
"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar, kadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en tiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme."
"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni — ehkä ne vähitellen saamme käytetyksi", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja silloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja miehet alkoivat myhäillä.
Annakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle kädenselän suojassa. "Onko niin?" "On todella, minä kysyin häneltä yläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin." Sitten kuvernööri vuorostaan alkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. "Älähän, onko tosi?" "Niin Anna sanoo." Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä nauroi, jolloin johtaja virkahti:
"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot, Pariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa ansaitaan ilman työtä."
"Monte Carlosta? Enkö?" sanoi Oskar. "No, niin — kaunis paikka! Ihan paratiisi."
"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee", huomautti kuvernööri.
"Kyllähän — kyllä niinkin on, on tosin", myönsi Oskar.
"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana — ajatelkaas", ihmetteli johtaja.
"Jo nyt jotakin!" huudahti täti Margret.
"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?" arveli kuvernööri.
Sitten Helga, joka istui pianojakkaralla, alkoi hiljalleen soittaa, ja
Oskar pyörähti hänen luokseen.
"Oi, Addio Napoli! Meidänpä täytyy sinulle laulaa muutamia napolilaisia lauluja, isä."
Esitys saavutti äänekästä hyväksymistä, ja puolen tunnin ajan Helga soitti ja Oskar lauloi niitä iloisia pikku laulelmia, joilla Napoli saa Italian ilman sävelinä helähtelemään. Ja kun eräänä hetkenä johtaja oli palaamaisillaan takaisin mieheen, joka yhdessä illassa voitti kymmenen puntaa, niin Helga aloitti tarantellan ja Oskar tanssi.
Vihdoin lausui kuvernööri: "Kaikella on pysäkkinsä paitsi ajalla. On myöhä, ja Thora näyttää väsyneeltä, joten aion ajaa ulos jokaisen, joka ei täällä asu."
"Oikein sanottu", vahvisti täti Margret, "ja minä vien Helgan omaan asuntoonsa."
"Minä Helgan kotiin saatan", sanoi Oskar, ja käsi puristellen ja hyvästelyjä lausuillen alkoi seurue hajaantua.
"Oikeastaan lienet iloissasi, kun olet jälleen kotimaassa, Thora?" kysäisi piispa.
"Hyvin, hyvin iloissani", vastasi Thora.
"Ha, ha! Ei ole helppo panna liekaan koti-ikävän riivaamaa ponia", nauroi rehtori. "Entäs sinä, Helga?"
"Minä en ole vähääkään iloissani, rehtori. Kuka voisikaan ilomielin vaihtaa kaiken tuon viehättävän tällaiseen erämaahan?"
Se hyyti jokaisen hetkeksi, ja Helgan avuksi aikoen virkkoi Oskar:
"On siinä perääkin, mitä Helga sanoo, onhan —"
"Sinäkinkö, Oskar —?"
"En, rehtori, en — tarkoitan — niin, olenhan iloinen paluustani, ja iloisin mielin taas toistekin matkaan lähden."
Ja sitten kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.