I.
Lainjulistuspäivää oli päätetty viettää yleisenä juhlapäivänä. Aattona oli pikku pääkaupungista lähtenyt Thingvelliriin satakunta kuormahevosta, teltoilla ja ruokavaroilla sälytettyinä. Vuonoon ankkuroinut tanskalainen sotalaiva oli lainannut puolet lippujaan, ja raittiusliitto lähettänyt kaikki tunnusmerkkinsä. Tilaisuudesta tuntui sukeutuvan suurenmoinen ja loistava.
Ennen päivänkoittoa oli kaupunki liikkeellä, ja vanhempi väki hankkiutui matkaan hituliailla poneilla. Jokainen oli ratsain, sillä taival oli pitkä eikä Islannissa juuri ollut teitä, vaunuja ei nimeksikään. Vähää jälkeen ensi sarastuksen läksi kuvernööri, kolmikolkkainen juhlahattu päässään ja vyötetty kauhtana kultakaluunaisen virkapukunsa yllä. Johtaja Nielsen ratsasti hänen vieressään, ja piispa, ylituomari sekä useimmat edusmiehet seurasivat saattueena. Muinaisten päivien suuren juhlamenon elvyttäminen, jolla lyötiin kättä mahtaville vainajille tuhatvuotisen juovan yli — se oli saanut jokaisen mielikuvituksen hereille.
Oltuaan ensimmäinen sitä ajattelemaan oli Oskar Stephensson viimeisiä lähtemään. Hän oli käväissyt johtajan kodissa vilkaisemassa lasta ja Helgaa noutamassa. Aurinko punersi idän tunturien laella heidän noustessaan nuorten nopsajalkaisten poniensa selkään. Oli sees aamu, joka ennusteli auringonpaisteista päivää.
Helgalla oli villalakkinsa ja valkea puuhkavaippansa, Oskarin ratsastuspukua verhosi uusi italialainen levätti huolettomasti hartioille heitettynä. Heidän ainoa tiensä ulos kaupungista sivuutti hallitustalon, Thoran makuuhuoneen ikkunan alitse, ja sen kohdalle seisahtuen Oskar alkoi huudella ikkunaan.
"Halloo! Halloo!" hän hoilasi.
"Kannattaako herättää häntä?" vastusteli Helga
Mutta ikkuna avautui ja Annan kasvot pilkistivät kadulle.
"Täällä on Oskar", hän sanoi kääntäen päänsä sisään päin.
"Hyvästi, Thora! Tulemme illalla takaisin."
Sisältä kuului epäselvää sorinaa, ja sitten Anna selitti: "Thora sanoo 'hyvästi!' ja ettei sinun ole tarvis hänen vuokseen kiirehtiä kotiin."
Oskar nauroi ja vastasi: "Katsotaan, katsotaan." Ja ratsastajat painoivat kantapäänsä hevosten kylkiin ja kiitivät pois. Helga oli virkeällä päällä, mutta Oskaria painostivat pilvet, joita hän turhaan koki hälventää.
"Kaikki käy hyvin, vai mitä?" kysäisi Helga.
"Jumala tiesi", vastasi Oskar. "Hän on kyllä levollinen ja näköjään alistunut. Mutta hänen silmänsä ovat niin kuivat, huulet kalpeat, posket verettömät ja näivettyneet."
"Voitko sitten muuta odottaakaan neljä vuorokautta jälkeen synnytyksen?" arveli Helga.
"Totta sekin, mutta oikein tuollaisena en ole häntä koskaan ennen nähnyt. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä sielu jähmettynyt jääkuoreen."
"Noudatithan neuvoani?"
"Sen tein."
"Ja mitä kuvernööri sanoi?"
"Sanoi Magnuksen sekautumista hävyttömyydeksi eikä tahtonut ottaa moista kuullakseenkaan."
"Asiat siis jäävät ennalleen?"
"Aivan."
"Entäs Magnus itse?" tiedusti Helga.
"Magnus on maatilalla."
"Mutta jos hän palaisi kaikkien ollessa poissa?"
"Tänään hän ei voi palata — saa kyllikseen puuhaa vieraistaan."
"Mutta jospa hän kaiken uhallakin palaisi?"
"Siinä tapauksessa", selitti Oskar, äänensä alentaen ja syrjään kääntyen, "on ruununvoudilla määräys puuttua häneen."
He olivat saavuttaneet edellään lähteneen kulkueen jälkipään, ja tomu ja hälisevän karavaanin melu kävi sietämättömäksi Helgalle.
"Kierretäänpä kuumien lähteiden kautta, niin pääsemme noiden edelle", hän esitti, ja he ratsastivat täyttä laukkaa pitkin vasemmalle poikkeavaa kujannetta, missä höyryävä utu leijaili vuolaan virran yli. Puolta tuntia myöhemmin he palasivat valtatielle, kahlasivat erään joen poikki ja lönköttivät sen takana nousevaa mäkeä ylös. Kulkue oli nyt loitolla takanapäin ja pieni puinen pääkaupunki jo pitkän matkan päässä, jalat harmajassa vuonossa ja valkeat, syleilevät käsivarret lumisina tuntureina tapailemassa meren ja taivaan kirkastuvaa rajaviirua.
"Kas niin", äännähti Helga hiljentäen, säihkyvin silmin Oskariin vilkaisten.
"Pikku Thora parka! Pahoilla mielin hänet jätin. Mutta kaiketikin kaikki tulee kuntoon", sureskeli Oskar.
"Varmasti", vakuutti Helga.
"Onko tuo tuolla höyrylaiva — vuonon suussa?" kysyi Oskar.
"Epäilemättä se on höyrylaiva", vastasi Helga.
"'Laura' on päivän myöhästynyt — sen oli määrä eilen saapua."
"Sitten tuo tietysti on 'Laura'."
Aurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. "Olen varmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen säikyttelee minua", hän huokasi.
Mutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. "Emme siitä puhu tänään, Oskar — tänään ainakaan. Katsohan!" hän huusi, viitaten mustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien tummien pilkkujen riviin. "Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö sinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin vuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja —"
"Ja vaimoineen", täydensi Oskar.
"Niin, ja vaimoineen", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa nauramaan.
He kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän heiluessaan eteenpäin.
"Olenpa aika narri", ajatteli Oskar. "Miksi hautautuisin onnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin huolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme kurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja kuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'en minä olisi onnellinen?"
"Helga", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, "ethän kaiketi soisi eläneesi noina vanhoina aikoina?"
"Soisin kylläkin", vastasi Helga.
"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?"
"Ei se mitään ole. Tekeväthän naiset nykyaikanakin samaten."
Ja sitten he taas nauroivat, vaikka epäiltävän rattoisasti, ja läksivät taaskin laukkaan.
"Olen ilkiö", ajatteli Oskar. "Ja niin pahasti kuin olenkin Thoraa loukannut, niin on Helgalle tekemäni vääryys vieläkin kauheampi. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, toiveita, tulevaisuutta. Hänen täytyy lähteä Tanskaan takaisin, ja minun on pitkitettävä velvollisuuteni uralla. Mutta miks'emme ensin viettäisi yhtä onnen päivää? Yhtä ilon päivää, ennenkuin unelma on mennyttä?"
He seisahtuivat tien vieressä kaartelevan joen rantaan hevosiaan juottamaan, riisuen viittansa ja sitoen ne satulain taakse mytyksi, sillä täydellä terällä paistava aurinko oli lämmittänyt ilman.
"Kumma piirre noissa patriarkoissa oli", virkkoi Oskar.
"No mikä?" kysäisi Helga.
"Aivan ilmeisesti he pitivät mahdollisena, että mies rakastaa useampaa kuin yhtä naista."
"Ja eikö hän voi?" kysyi Helga.
"Minä kysyn sinulta", sanoi Oskar, "eikö mies voi rakastaa useampaa kuin yhtä naista?"
"Miksikä ei! Eikö meitä kaikkia käsketä rakastamaan toinen toistamme?" nauroi Helga, ja sitten Oskar nosti hänet syliinsä ja heilautti takaisin satulaan, ja he läksivät uudestaan taipaleelle.
Heidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin punaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen, yli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut uurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa lievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet vihreäkattoiset elfit höyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat peltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon he pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen nyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.
Paitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit hoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi heille maitoa ja skyr'iä. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen äiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut hameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä luokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta oli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt kaupunkia.
"Siinäpä oli!" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. "Siinä näit sitä patriarkkaalista elämää."
"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa", sanoi Helga. "Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen lapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta minulle on annettava elämää, elämää, elämää!"
"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi, vai mitä?" sanoi Oskar.
"Ruumiineni ja sieluineni", nauroi Helga.
Seuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea, paljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat jyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset — toisella puolella jyrkät vierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun verhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa taloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja tuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa sammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen leima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut, mutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan, toisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen ulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista vaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja, osoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä eteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit. Keskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille — pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä ainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.
"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä", huudahti Helga.
"Mutta millainen sadun ja laulun maa", huomautti Oskar; "ja jos joku voisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi kuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman väkirynnäköllä."
"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua", intoili Helga.
"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?" kysyi Oskar.
"Ehkäpä niin", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen satulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet koskettivat Helgan poskea.
Sen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä Oskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja, niin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä heidän suonissaan.
Mutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö — syvä tasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista täplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut saarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta lukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä valkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa kiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja notkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä rotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja mustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi enkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä siipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir, julistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö, tuhansien laulujen aihe.
Oskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat kaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä ja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina. Huudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia ladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat kuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.
Tie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset seinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin historiantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin suurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen suorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista. Siinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin ikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja omituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan järkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella liehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen sotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina kalpoina välähtelivät.
Puolimatkassa kuilua oli kalliopenger ("Lakivuori" selitti Oskar Helgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet näyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden kämmenellä.
"Tuo se on hukutuslampi", selitteli Oskar. "Kun vain oli uskoton miehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen."
"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?" naureskeli Helga.
Lammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten äkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi järveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja valkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä — pieni puinen pappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu sälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.
Magnus itse seisoi siellä odottelemassa, pestynä ja juhlatamineissaan, koko yön apumiehensä Jon Vidalinin kanssa tehtyään valmisteluja vieraitaan varten. Ja kun Oskar hiukan kiihdyksissään ja hämillään ratsasti kohdalle, niin Magnus oli häntä vastassa sellainen hilpeä sävy kasvoillaan kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt veljensä kanssa sovinnon ja aikoi sen pitää.
"Miten Thora tänään jaksaa?" kysyi hän Oskarin hevoselta satulavyötä päästellessään, ja Oskar vastasi hermostuneesti:
"Paremmin — nimittäin — no, kenties ei aivan hyvin tänään, Magnus."
"Hänelle on lapsi annettu takaisin?" sanoi Magnus.
"Ei vielä", vastasi Oskar. "Toden sanoakseni, isä —" ja sitten hän soperteli rikotun lupauksensa jatkon. Magnuksen kasvot synkkenivät ja hän virkkoi:
"Ei ole siis laisinkaan kysytty tohtorin mieltä?"
"Ei, vastoin isän määräyksiä oli selvästi mahdotonta —"
"Ja Thora on yhä hallitustalossa, ja hänen lapsensa yhä johtajan luona?"
"Niin on."
Magnus katsoi Oskarista Helgaan, joka nyt seisoi hänen vieressään, ja hänen kasvonsa kävivät synkkää synkemmiksi.
"Jon Vidalin", hän huusi käheällä äänellä olkansa yli takanaan seisovalle miehelle, "satuloi hevoseni — minä lähden Reykjavikiin."
"Mutta Magnus", vastusti palvelija, "kun on niin paljon työtä tänään ja sellaiset rahat tulossa —"
"Satuloi pian", huusi Magnus kuin tukehtumaisillaan.
"Magnus", yritti Oskar, "sinun itsesi vuoksi katson oikeaksi sanoa sinulle —"
Mutta Magnus lopetti jutun lyhyeen käännähtämällä pois.
"Anna hänen mennä", sanoi Helga, ja ennenkuin ihmiset teltoissa ja majatalossa asettuivat aamiaiselle oli Magnus matkalla takaisin kaupunkiin.